Kaikki paitsi ooppera on turhaa
Taas on yksi kausi Savonlinnan oopperajuhlia ohitse. Hetken tuntuu tyhjältä, mutta onneksi ajatus heinäkuusta 2020 piristää, kuten myös lippujen varaaminen ensi kaudelle. (Joskus oopperaharrastajien ilot ovat hyvinkin yksinkertaisia…)
Kaudesta 2019 mieleen jäi tietysti La Scala ja näin jälkikäteen ajateltuna olisi kenties ollut järkevämpää nähdä Rosvot kahteen kertaan kuin nauttia juhlien omista produktioista. (Kuulostaa jyrkältä, I know, mutta Heiskasen ohjaama Sevillan parturi oli niin suuri pettymys, että itse asiassa toivon, etten olisi joutunut näkemään kyseistä teosta.)
Mutta takaisin milanolaisiin vieraisiin: apua se sointi ja kuoro. Siis kuinka hyvältä Verdi voikaan kuulostaa. Juhlakonsertissa piti nipistellä itseään: Leo Nucci ja Ferruccio Furlanetto, tuolla lavalla, täysin elävinä (kyseinen hetki tuntui miltei yhtä maagiselta kuin Anna Netrebkon kuuleminen ensimmäistä kertaa Metissä.) Ja voi kuinka Lisette Oropesa hurmasi Rosvoissa. Mutta lumoavinta oli orkesterin sointi ja kuoron laulu. Oltiin miltei pelottavan lähellä täydellisyyttä. O’ooo…
Omista tuotannoista näin Sevillan lisäksi Ryöstö Seraljista, joka mielestäni oli onnistunut ja harmoninen. Petri Lindroos hurmasi täysin: mikä karisma, mikä taiteilija. Sisareni sanoin: ”Voi kunpa Lindroosin voisi vain laittaa pulloon ja kuljettaa mukanaan.” Just niin.
Kauteen 2019 liittyy myös tiettyä haikeutta, sillä juhlien taiteellinen johtaja vaihtuu. Savonlinnalainen Jorma Silvasti tekee tilaa Ville Matvejeffille. Olen innoissani, sillä toivon juhlien kykenevän uusiutumaan ja vuoden 2020 ohjelmisto, joka on siis Matvejeffin käsialaa, tekee minusta toiveikkaan. We shall see. Toivon toki myös, että oopperajuhlat ymmärtävät roolinsa myös paikallisena toimijana. We shall see. Kesäsavonlinnalaisena toivon juhlille suurta menestystä ja rohkeutta tuottaa taiteellisesti kiinnostavia produktioita.
Keskiaikainen Olavinlinna on täysin omanlainen miljöönsa ja juhlilla on lukuisia ominaispiirteitä, joita emme oikeastaan koe muualla: sään tuomat haasteet (viltti on usein must), oopperakori (jossa voi kantaa vilttiään), mukulakivet (paikallinen media jaksaa aina toitottaa, että ei korkokenkiä, mutta kyllä siellä koroillakin pärjää.) Muistanpa myös ajat, jolloin ihmiset toivat termareissa juomaa linnaan. Nyt sellainen ei enää oikein sovi.
Lue myös:
Suosikkioopperani (ja muistot niiden takaa)