Vapaudesta

Viime päivinä olen miettinyt vapautta. Mitä se oikein on? Olenko minä vapaa?

Olen taas siirtymässä uuteen elämänvaiheeseen. Suurin osa tavaroistani on pakattu siististi vanhempieni varastoon tai on paikoillaan vanhassa huoneessani. Rippilahjaksi saadut lautaset, ylioppilaslahjarahoilla ostetut viinilasit, suurin osa kirpputoriaarteista, kaikki kirjani.

Rimowassani ovat vain välttämättömimmät: hieman vaatteita, muutamat kengät, pari valokuvaa ja kristalleja. (No okei, nyt vähän romantisoin liikaa. On siellä myös lääkkeitä, villasukat ja pari mukia.)

Vuonna 2017 muutettuani Dohaan ajattelin, että vapaus tarkoittaa sitä, että voi kävellä supermarkettiin ja töihin. New Yorkissa ajattelin vapauden olevan sitä, että voi aina ajaa taksilla kaikkialle. Vuoden 1996 tienoilla ajattelin, että vapaus on sitä, että voi leikkiä koko päivän ja olla nukkumatta päiväunia.

Tämän vuoden alussa ajattelin, että suurinta vapautta olisi oma asunto ja paljon pysyvyyttä. Kiva naapurusto ja luottobarista. Nyt saman vuoden syyskuussa katson matkalaukkuani ja ajattelen, että siinä on vapauteni. Ja vaikka kaikki tarpeellinen mahtuu tuohon laukkuun, minä en ole sidottu siihen. Kuten en myöskään kirjoihini, astioihini, en edes maailman ihanimpaan Joutsenen peittooni. En ole sidottu edes kaikista rakkaimpiin ihmisiini. Hekin ovat vain lainassa. Tulevat ja menevät.

Tässä tunteessa on tämän hetkinen vapauteni.

Juttelin eilen jemeniläisen ystäväni kanssa. Muistin taas sen, minkä valitettavan usein unohdan. Oikeastaan kaikki, mitä minä EU-passin omaava korkeasti koulutettu nainen teen, liittyy jollain tavalla vapauteen. Voin mennä ja tulla hyvin pitkälle mieleni mukaan, koska kansalaisuuteni ei ole lähtökohtaisesti epäilyttävä.

Ja sitten muistin taas, että on oikeastaan ihan sama, missä kamani ovat tai kuinka monta matkalaukkua minulla on, muutanko uuteen maahan vai en, tai onko minulla luottobaristaa.

Vapautta on olla tässä, nyt.

Siis: Cheers vapaudelle (mitä se ikinä meille tarkoittaakaan.)