Viisi kirjaa, joiden en halunnut loppuvan
Sunnuntai…mikä ihana tekosyy miettiä (ja kirjoittaa!) omista lempikirjoista. No, huonot vitsit sikseen, eiväthän kirjat koskaan tarvitse mitään tekosyytä. Tässä viisi kirjaa, joiden en halunnut loppuvan. (En sano, että ne ovat parhaita koskaan lukemiani kirjoja – huoh, mistä edes aloittaisin tuon aiheen käsittelyn – mutta erinomaisia ne kyllä ovat.)
Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
En muista, milloin ja missä luin Kankimäen esikoisteoksen ensimmäisen kerran, mutta muistan sen etten millään halunnut kirjan loppuvan. No, c’est fini lopulta, mutta onneksi kirjoja voi lukea aina uudestaan. (Tai tässä tapauksessa lukea uudestaan hyvin usein. Oma versioni on täynnä muistiinpanoja, ajatuksia ja huomautuksia. Puhumme kymmenistä uusinta lukukerroista. Ja ei, ei kyllästytä.) Ihana, ihana kirja, ja hyvin kaunis kieli. Ja juu – koukuttava aihe.
Merete Mazzarellan Ainoat todelliset asiat: Vuosi elämästä
Oikeastaan tässä voisi olla miltei mikä tahansa Mazzarellan teos. Nerokas nainen, yksi maailman parhaista kirjoittajista. Ollapa edes hieman Mazzarellan kaltainen ajattelija…Nimensä mukaisesti teos kertoo (perin värikkäästä) vuodesta kirjailijan elämästä – itseäni kiinnostavat Mazzarellan huomautukset ja ajatukset – niitä teoksessa riittää.
Eeva-Liisa Mannerin Poltettu oranssi
Poltettu oranssi oli yksi IB-kirjoistamme suomen kielessä ja kirjallisuudessa. Voi sitä tunteiden määrää, jonka teos 17-vuotiaassa herätti. Annoin teoksen myöhemmin sisarelleni, joka ajautui myös samanlaiseen …sanoisinko suorastaan kiihkoon. Ja kyllä teos vielä 27-vuotiaassakin aiheuttaa paljon tunteita. (Ja apua se on niin hyvä. Karmivan hyvä suorastaan.)
Margaret Mitchellin Tuulen viemää
Tässä toinen kirja, joka on kulkenut elämässäni jo yli 10 vuotta. Taisin olla 13-vuotias, kun luin Tuulen viemää ensimmäisen kerran. (Ja hehe, kenties tässä on se teos, josta ”kaikki alkoi”. Syyttäkäämme Mitchelliä siis…)
Junot Díazin This Is How You Lose Her
Yksi kautta aikain lempikirjoistani (ja jonka valitettavasti annoin jossakin tunteen puuskassa silloiselle, nykyisin entiselle poikaystävälleni – voisin tietysti ostaa uuden, mutta olen huolissani muistiinpanoistani ja siitä pienestä sentimentaalisesta seikasta, että kirja on kirjaimellisesti [hehhe] matkannut mukanani ympäri maailmaa). Díazin kieli on brutaaliudessaan ja rumuudessaan kaunista. Kirja ei ole erityisen ”kiva” – itse asiassa se on paikoin hyvinkin raastavaa luettavaa, mutta jokin siinä vain kiehtoo…ja huh että tuntui painavalta, kun kirja loppui.
Lue myös:
Kirjoja ja mielentiloja (eli kun tarvitset lukemista)
Keskiaikaa ja kaksi löytöä (eli kesäkuussa luettua)
__
Femme lisant (1920), Julio González.