Etuoikeuksista ja juustoleivistä
Jos mun ja Dohan suhteella olisi tunnusbiisi, se olisi varmaankin Tšaikovskin Valse Sentimentale, Op. 51 No. 6. Sellainen vähän melankolinen mutta kuitenkin sopivalla tavalla dreamy. Tai kenties se voisi olla myös Post Malonen Go Flex (koska se on mun lempiruuhkabiisi, siis biisi, jota kykenen kuuntelemaan jatkuvalla toistolla yli puolitoista tuntia, mikäli olen juuttunut ruuhkaan). (Tiedän, miten on mahdollista, että kukaan kykenee kuuntelemaan yhtä ja samaa biisiä yli tunnin, mutta…that’s me…)
Help me forget that this world is so cold,
I don’t even know what I’m chasin’ no more,
tell me what I want, just keep searchin’ on,
it’s never enough, cup after cup.
Viime aikojen keskustelut ovat keskittyneet pitkälti aiheeseen etuoikeus olla tietämättä, mitä oikeastaan haluaa elämällään tehdä. Niin monelle meistä kun kyse ei ole halusta vaan pakosta. Jemeniläisen ystäväni tuskaillessa työlupien ja viisumien kanssa, olen ollut vaiti omista pulmistani, eli siitä, etten oikeastaan tiedä, minne haluaisin muuttaa seuraavaksi.
Elämäni Dohassa on tosi jees (aurinkoa, mielenkiintoiset opinnot ja duuni, kivoja kavereita), mutta minua muistutetaan täällä jatkuvasti siitä, kuinka etuoikeutettu olen ja kuinka koko elämäni on ollut helppoa. Euroopassa tai Jenkeissä asuessani en koskaan ollut näin usein tekemisissä omien etuoikeuksieni kanssa.
Mutten todellakaan valita, oli jo aikakin, itse asissa. Mutta havaintoon liittyy tietty määrä melankoliaa. Kenties olen löytänyt uuden ulottuvuudeen Weltschmerziin, maailmantuskaan. Ajatus etuoikeuksista on pyörinyt mielessäni jo jonkin aikaa ja mieleeni tuleekin eritoten Roxane Gayn lainaus:
You don’t necessarily have to do anything once you acknowledge your privilege. You don’t have to apologise for it. You need to understand the extent of your privilege, the consequences of your privilege, and remain aware that people who are different from you move through and experience the world in ways you might never know anything about.”
Muita pinnalla olevia Doha-asioita ovat olleet libanonilaiset manouche-leivät (tai miksi näitä kutsuisin? Pikkupiirakat?), joita olen syönyt paljon. Voi hyvinkin olla, että ne muodostavat 75% ruokavaliostani.
Juustomanouche eli manouche jebneh on suosikkini. Manouche zaatareita puolestaan nautin silloin tällöin. Timjamilla maustettu leipänen on myös todella hyvää. Dohan paras manouchepaikka on eräs epäilyttävältä vaikuttava kojupahanen, epäilen paikan nimen olevan Jabal Lebnan, suomennettuna Libanonin vuori, mutten ole täysin varma horjuvan arabian taitoni kanssa. Anyways, kyseessä on eräänlainen drive-through, auto jätetään parkkiin, tööttäillään tarvittaessa viitisen kertaa kunnes tarjoilija tulee keräämään tilauksen. Ja voi sitä iloa manouchen saapuessa autoon…ei ole mitään parempaa tällä hetkellä.
Kuvassa La Cigale -hotellin Orangey Café Trottoir -kahvilan manouche ja turkkilainen kahvi. Hyvin erilainen kokemus ja aika hyvä manouche. Samoisin, että annan sille toisen sijan.
Kaikki kysyvät minulta, onko vaikeaa elää muslimimaassa. (Ja as if kaikki muslimaat ovat jotenkin homogeenisiä!) Yksiselitteinen vastaukseni on ei. Sen sijaan seuraan kiinnostuneena henkilökultin kasvua Qatarissa. Kuulemma ero aikaan ennen diplomaattista kriisiä on todella suuri. Mene ja tiedä.
Ja sitten tietysti suosikkipuuhaani; päättömään kuljeskeluun. Bin Mahmoud ja Al Sadd ovat parhaita naapurustoja siihen. Kunpa olisi vain enemmän aikaa eksistentiaalisilta pulmiltani tai manoucheilta.
—
New week in Doha, same things in mind. Food, privilege, privilege, food.