Doha näinä päivinä

Doha on ääripäiden kaupunki. Tämä nyt ei tietenkään ole kovin erikoista, jos vaikka ajatellaan globaalisti. Mumbai, New York, Moskova, myös aika ääripäitä, mutta jotenkin Dohassa mielestäni ääripäät erityisesti korostuvat. Ja tuntuu usein, ettei mitään keskitietä oikein ole. 

Esteettisestä näkökulmasta Doha on joko aivan liian siloiteltu, kuten Pearl ja Souq Waqif, tai todella rähjäinen, kuten Bin Mahmoud ja Al Sadd. Todettakoon, että elämänmakuiset, eli esimerkiksi edellämainitut nuhjuisemmat naapurustot ovat tietenkin kiinnostavampia ja niistä on helpompi löytää mielenkiintoisia yksityiskohtia. Kliinistä Pearlia esimerkiksi täytyy katsoa todella tarkkaan. 

Ravintolat Dohassa ovat joko todella yksinkertaisia ja sympaattisen raihnaisia, siis sellaisia über low-key mestoja, kuten esimerkiksi Thai Snack, Bukhara, Afghan Brothers ja Turkey Central, tai sitten viiden tähden hotellien hulppeita brändiravintoloita, kuten Morimoto, Spice Market, Market, Nobu ja Toro Toro. Lienee selvää, että nämä kaksi skeneä ovat kuin yö ja päivä. Tosin ruoka on usein aika samantasoista, ainakin jos se suhteuttaa hintaan. Dohasta puuttuvat täysin sellaiset mutkattomat mutta todella laadukasta ruokaa tarjoilevat bistrot-tyyppiset paikat.  

Palvelun laatu on myös aika äärimmäistä. Palvelu voi olla todella huonoa, siis luokkaa ettei sinua tervehditä, ja sekavaa, tai sitten ylitsepursuavan huomionottavaa. Toissapäivänä olin hakemassa aamiaista eräästä ranskalaisesta ketjuleipomosta ja minua palveli viisi ihmistä. Kokemusta ei voi oikein verrata pariisilaiseen boulangerieen. Tiedän, että ystävälliset asiakaspalvelijat tarkoittavat hyvää, mutta täällä on silti usein ikävä eurooppalaista väliinpitämättömyyttä. (Ja juu, miten hyvin voikaan ihmisellä olla asiat, että voi valittaa asiakaspalvelun olevan liian ystävällistä…)

Hintatasossa tuntuu myös olevan vain kaksi ääripäätä. On maailma, jossa bell pepper margarita Morimoto-raflassa maksaa 85 riyalia eli about 20 euroa (maksaisinko 20 euroa drinkistä Helsingissä…en) ja toisaalta parin riyalin eli alle euron maksavat maailman herkullisimmat manouchet. Manouche ja bell pepper margarita eivät nyt tietenkään ole suoraan verrannollisia keskenään, mutta kuvastavat hyvin paikallisia todellisuuksia, joiden välissä hyppelemme. Puhumattakaan tietysti Ferrari-, Maserati-, ja Rolls Royce -skenestä ja toisaalta siirtotyöläisten järkyttävän pienistä palkoista. Ne ovatkin sitten kaksi maailmaa, joiden välissä eläminen on huomattavasti vaikeampaa. 

Hyppelyni näiden maailmojen välillä kuvastaa erinomaisesti positiotani täällä koulutettuna valkoisena pohjoismaalaisena naisena: todella etuoikeutettu. 

—

Doha these days, lots of fancy bathrooms, lots of street manouche.