Ystäväjengin kaipuu ja ympäri maailmaa olevat ihmiseni
Muistamme varmasti sen Sinkkuelämää-jakson, jossa Carrie on yksinäinen Pariisissa ja seuraa melankolisesti pariisilaisten ystävien yhteistä hetkeä. Siinä osa tv-historiaa, johon pystyn samaistumaan koko sielullani.
Aina välillä minuun iskee aivan hillitön ystäväjengin kaipuu. Haaveilen sunnuntailounaista suuren joukkoni kanssa, after work -drinkeistä kantabaarissamme, ex tempore -kokoontumisista ja tavallisen arjen jakamisesta. Haaveilen siitä, että kaikki tuntevat kaikki, jaamme yhteisen historian ja suuren joukon rakkaita muistoja. Haaveilen tästä kaikesta, vaikka minulla jo on se – tosin vain yksittäisten ihmisten tai parin-kolmen hengen ystäväryhmien kanssa. Silti ajattelen, että olisi ihana, jos voisi olla osa yhtä suurempaa ystäväporukkaa. Tällä hetkellä suurin osa ystävyyssuhteistani koostuu kahdesta tai kolmesta hengestä. Ja suurimman osan ajasta yhteydenpitomme tapahtuu ääniviestein ja sähköpostitse.
Tätä ei pidä ymmärtää väärin. Rakastan ystäviäni, totta kai, he ovat upeita tyyppejä, joihin olen tutustunut vähän kaikkialla – koulussa, yliopistossa, töissä ja harrastuksissa. He ovat tavallaan kokoelma eri elämänvaiheitani ja siksi myös aika heterogeeninen ryhmä. Suurin osa heistä ei ole koskaan tavannut toisia ystäviäni, koska he ovat ympäri maapalloa. Kai siis pikemminkin haaveilen siitä, että asuisimme kaikki samassa maassa ja kaupungissa.
Vaikka haaveilen jengistäni, en kuitenkaan ole ollenkaan varma, pystyisinkö kuitenkaan sitoutumaan vain yhteen porukkaan. Minulla on aina ollut rinnakkaisia ystävyyssuhteita, siis ihmisiä eri porukoista ympärilläni. Esimerkiksi todella läheisten koulukavereideni lisäksi minulla oli vankka ystäväpiiri baletissa. Lukioaikana minulla oli lukiojengini ja järjestötoiminnasta muodostunut ystäväporukka. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän minulla on näitä ryhmiä tai yksittäisiä ystäviä täysin eri piireistä.
Kanditutkintoa opiskellessani minulla tosin oli yhteen aikaan oikeastaan vain yksi, aika tiukahko, ystäväporukka. Oli pitkät sunnuntailounaat, viikonloppuretket ja viinitiistai. Ryhmämme oli ihana ja turvallinen, mutta kenties johtuen nuoruudestamme, jengissämme vallitsi tietty tiukkuus – vain tämä ryhmä ja that’s it. Ei mennyt kauaakaan kun aloin kapinoimaan ja lakkasin tapaamasta ko. kaveripiirin jäseniä ryhmässä. En vieläkään oikein tiedä, miksi irrouttauduin ryhmästämme. Kenties tottumukseni useisiin kaveriporukoihin ja nimenomaan ihmisiin eri sosiaalisista piireistä oli liian voimakas ja yksi vahva ystäväporukka tuntui ahdistavalta.
Tämä kaipaus ystäväporukkaan liittyy varmasti siihen, että nykyiset ystäväni asuvat kaikki ympäri maailmaa, eivätkä siksi oikeastaan tunne toisiaan. Totta kai he ovat kuulleet toisistaan, mutta eihän se tietenkään ole ollenkaan sama asia. Toisekseen, jengin muodostaminen, puhumattakaan sen vaalimisesta, on hankalaa, jos muuttaa usein maasta toiseen.
Olen todella kiitollinen ystävistäni eri elämän vaiheilta. On rikkaus omata näin laaja ja monimuotoinen ystäväpiiri. Olen hyväksynyt, että kaikkiin näihin suhteisiin liittyy kuitenkin tietynlainen haikeus. Haikeus, ettemme ole enää siellä, jossakin menneessä elämänvaiheessa, jonka jaoimme, haikeus, että näemme harvoin, haikeus, että suurin osa suhteestamme perustuu teknologiaan ja haikeus, ettemme voi nähdä spontaanisti lähikahvilassa.
Aikaisemmin stressaannuin helposti siitä, että ystäväni – jopa kaikista läheisimmät – tuntevat ja tietävät minut niin eri valossa. Koska, let’s face it, 16-vuotiaana olin hyvin erilainen kuin 26-vuotiaana ja aina en ole ollut varma, olenko pystynyt artikuloimaan sisäiset muutokset itsessäni ystävyysssuhteissiini. Nykyään ajattelen, että se ei ole ongelma – ei ole olemassa vain yhtä minua. On siis täysin luonnollista, että eri asiat korostuvat eri ystävieni kanssa, eikä se tee yhdestä suhteesta vähemmän aitoa kuin toisesta. Mutta kaipuu oman jengiin pysyy – kenties myös juuri siksi, että voisin nähdä siinä porukassa koko elämäni kerrostumat.
—
Beach Generation, Vogue Italia May 2013.