Perfektionismista
Olen totaalisen kyllästynyt kirjoituksiin, joissa ensiksi todetaan oma taipumus perfektionismiin, mutta samalla alttiutta glorifioidaan listaamalla, kuinka koti on putipuhdas, kaapit järjestyksessä, ura nousukiitoinen, viisi maratonia juostu ja mandariinikiinaa opiskellaan lauantai-iltapäivisin yhdessä tyttären kanssa.
Älkää ymmärtäkö väärin, minäkin olen perfektionisti, mutta työskentelen tietoisesti sen eteen etten olisi. Siksi en halua pitää yllä minkäänlaista illuusiota, että perfektionismi olisi jotenkin ihailtavaa tai tavoiteltavaa.
Omaa perfektionismiani kuvailisin suorittamisen, armottoman itsekritiikin ja pikkutarkkuuden noidankehäksi. Olen vaatinut itseltäni täydellistä suoritusta koulussa, yliopistossa, työelämässä, useissa harrastuksissa ja tietyissä ihmissuhteissa. Tämän lisäksi on ollut tärkeää pitää yllä tietynlaista ulkomuotoa ja vaikutelmaa, sellaista että kaikki on järjestyksessä, chakrat tasapainossa, meditoin joka aamu ja jaksan hymyillä. Että kyllä minä pärjää ja kaikki on oikein ihanaa ja fantastista.
Olen viettänyt lukuisia tunteja potien syyllisyyttä, että en kirjoittanut tarpeeksi, en ollut tarpeeksi pitkään kirjastossa, olisi pitänyt jäädä vielä tunniksi toimistolle, olisi pitänyt käydä esitelmä vielä kerran läpi, olisi pitänyt tehdä paremmin ja enemmän. Olen katsonut itseäni ja tuotoksia ajatellen, että tämä on aivan kamalaa, ihan surkeaa, miten mä voin olla näin huono?
Yliopistossa ja koulussa vihasin ryhmätöitä, koska en halunnut oman tulokseni riippuvan muista. Työelämässä olen ollut kontrolloiva ja ahdistunut helposti kollegoiden rennosta työotteesta. Rakentava kritiikki muuttuu korvissani henkilökohtaiseksi arvosteluksi ja pahimmassa tapauksessa säilyy muistissani vuosikausia. En osaa iloita oikein mistään, mikä liittyy töihin tai opiskeluun, koska mikään ei ole tarpeeksi hyvä.
Performanssini kääntöpuolella ovat sydäntä riipivät yksinäisyyden tunteet, ylisuorittaminen, viisitoistatuntiset päivät kirjastossa ja suunnaton ahdistus, että mitä jos minä epäonnistun tai paljastun täysin keskinkertaiseksi, siis sellaiseksi ihan tavalliseksi.
Tässä lienee omalla kohdallani perfektionismin kipein paikka. Tavoittelen täydellistä, siis jotakin out of this world, koska en voi sietää ajatusta, että minäkin olen aivan tyystin tavallinen tyyppi, samanlainen kuin kaikki muutkin. Ja juuri siksi arvokas.
Kun identiteetti on rakentunut lähinnä onnistumisten varaan, on hankala tunnistaa, että kuka minä oikeastaan edes pohjimmiltani olen. On ollut kivualiasta huomata, että ei riitä itselleen.
Olen yrittänyt löytää perimmäisiä syitä perfektionismilleni. Johtuuko se lapsena kuulluista kehuista? Isoisälläni oli tapana antaa minulle aina kymppi kympistä ja tietysti vanhempani kehuivat myös, mutta samalla painottivat, että onnellisuus on tärkeintä. Kenties perimmäinen ongelma on kuitenkin se, että arvostan ja arvotan itseäni ennen kaikkea onnistuneiden suoritusten kautta, koska olen tehnyt niin lapsesta saakka.
Kuinka siis olla itselleen armollisempi? Kuinka olla riittävä ilman määreitä, titteleitä tai saavutuksia? Olen elänyt tässä kierteessä kohta yli viidentoista vuoden ajan, puhunut itselleni rumasti vaatien täydellisyyttä ja ehdotonta itsekuria ilman virheitä tai epäonnistumisia.
Seuraavien viidentoista vuoden ajan opettelen rakastamaan itseäni, olemaan tekemättä, tekemään vain vähän, riittämään tällaisena ihan hyvänä, tavallisena.
—