Arki Qatarissa (eli ostoskeskusväsymys ja suurlähetystön salaravintola)

Dohalainen arkeni ei eroa hirveästi newyorkilaisesta arjestani tai elämästäni Pietarissa, mutta tietenkin puitteet, eli elämän miljöö, on hyvin erilainen.

Arjessa kenties eniten vaikuttavat sää (eli lähinnä se kuinka kuuma on) ja liikenne (eli omalla kohdallani kahta naapurustoa lukuunottamatta se, että kaikkialle on kuljettava autolla). Näiden kahden vaikutuksen taitaa ymmärtää vasta, kun on asunut maassa, jossa lämpötilat voivat nousta kirjaimellisesti sietämättömiksi ja jossa ei käytännössä ole julkisia kulkuneuvoja tai kävelyyn soveltuvaa infrastruktuuria. (Jälkimmäiseen on onneksi jo osittain tullut muutos: Dohan metro on jo osittain avautunut.)

Kuumuus lienee kaupungin hankalin haaste. Maassa on kesällä uskomattoman kuuma. Suurin osa expateista ja kansalaisista lähteekin kuumimmiksi kuukausiksi evakkoon. Ne jotka eivät voi viettää koko kesää muualla, keskittävät elämänsä sisätiloihin ja ilta-aikaan. Tämäkin vaikuttaa luonnollisesti mieleen (ja D-vitamiinitasoihin), jos aurinkoa ihailee viikkokausien ajan vain sisältä käsin. Lapsille kuumuus on erityisen vaikeaa. Yksi ystävistäni synnytti viime elokuussa. Lapsiparka ei päässyt ulos ennen kuin hän oli tarpeeksi vanha matkustamaan kuumuutta pakoon Eurooppaan.

Mitä tulee kulttuuriin, Dohassa asumista ei voi verrata elämään eurooppalaisessa suurkaupungissa, vaikka kaupungissa on toki tietysti myös puolensa. Muistelen haikeana Pietarin kulttuuritarjontaan, joka Dohaan verrattuna vaikuttaa utopistiselta. Qatar on sijoittanut viime vuosikymmeninä miljardeja dollareita kulttuuriin, mutta kaupungissa on kuitenkin vain noin kolme oikeasti vakavasti otettavaa museota – Islamilaisen taiteen museo MIA, Mathaf: Arab Museum of Modern Art ja uusi kansallismuseo (josta muuten kuulin mielenkiintoisen huhun: museon avajaisten catering lasku VVIP- ja VIP-vieraille laskettiin kuulemma miljoonissa dollareissa. No, Qatarille tässä on tuskin mitään yllättävää.) ja muutama näyttelytila, joissa järjestetään ”laadukkaita” näyttelyitä. Toisaalta Dohassa on paljon ns. supertaiteilijoiden (esim. Richard Serra, Louise Bourgeois ja Damien Hirst) julkista taidetta, jota voi ihailla. Mutta toisaalta – ei sekään voi korvata vuosisatojen aikana muokattua kulttuuriskeneä. Rahalla ei vaan yksinkertaisesti saa kaikkea. (Ja kaikkein vähiten kulttuurista kiinnostunutta yleisöä. Ruohonjuuriliikkeitä ei myöskään saa aikaan pelkillä seteleillä.)

Toisaalta itselleni mielenkiintoisen kulttuurin puuttumisella on se vaikutus, että luen Dohassa paljon enemmän kuin esimerkiksi Euroopassa asuessani.

Dohalainen arki pyörii ostoskeskusten ja hotelleiden ympärillä. Vaikka suhtauduin Qatar-aikana alussa hyvin kielteisesti ja oikeastaan ylenkatsovasti ostoskeskuksiin, ne eivät enää mielestäni ole aivan niin kamalia. Osa on oikeastaan aika makeita, esimerkiksi Doha Festival City ja Mall of Qatar. (Jälkimmäinen on kenties Dohan pramein ostoskeskus ja täydellinen esimerkiksi laukkubingoon – mesta on täynnä käärmeennahkaisia Chaneleita ja Birkineitä mitä upeimmissa väreissä. Ensimmäisessä on puolestaan suosikkigelatoketjuni eli Grom.) Ostoskeskusväsymys on tietenkin oma lukunsa. Ajattelen sen olevan paljon pahempi kuin esimerkiksi ns. museum fatigue. Museot ovat kuitenkin yleensä verrattain hyvin kartoitettuja ja niiden opasteet vähintään melko loogisia – toisin kuin osa qatarilaisista ostoskeskuksista. Ongelma voi tietysti olla myös minussa ja ostoskeskusignoranssissani. (Mutta huoh se fiilis, kun olet kävellyt +15k askelta ostoskeskuksessa ja olet todella eksyksissä fyysisesti ja henkisesti.)

Minulta kysytään usein, onko Dohassa asuminen pelottavaa. Lyhyt vastaukseni: ei. Muun muassa New Yorkissa, Pietarissa ja Roomassa asuneena voin todeta, että Doha on minun kaltaiselleni valkoiselle ja korkeasti koulutetulle naiselle hyvin turvallinen kaupunki. Mieleeni ei tule yhtäkään uhkaavaa tilannetta. Tämä ei tosin tarkoita, että Doha olisi kaikille turvallinen kaupunki. Tilanne on hyvin erilainen esimerkiksi nepalilaiselle rakennustyöläiselle tai filippiiniläiselle kotiapulaiselle.

Dohan suurin uhka lienee verrattain hurja ajokulttuuri ja se, että hyvin monet ajavat autoa alkoholin vaikutuksen alaisena. (Ja nyt kun tätä ajattelee, niin kyseessä on kyllä hyvin suuri ongelma ja merkittävä turvallisuusriski.)

Marmorin, kullan ja erilaisten ylellisyyksien takaa Dohastakin löytyy ”se toisenlainen” puoli: rosoinen, elämänmakuisempi, rähjäisempi, sympaattisempi ja jotenkin normaalimpi. Tällaisia naapurustoja ovat esimerkiksi Bin Mahmoud ja Al Sadd. Tämä toisenlainen Doha on mielestäni tärkeä, sillä se muistuttaa siitä että elämä on (välillä kirjaimellisestikin) niin paljon muutakin kuin loistoa ja säihkettä – ja hyvä niin.

Dohassa on myös oma underground-kulttuurinsa: yksityisten villojen allasbileitä ja ”salaisia” ravintoloita. Eräässä suurlähetystössä toimii speakeasy-ravintola ja sinne pääsee vain toisen asiakkaan suosituksesta. Ravintolan yhteydessä toimii myös karaokehuone, jonka voi vuokrata esimerkiksi syntymäpäiväjuhliin. Koko skene on epädohamaisuudessaan aivan hulvaton.

Lue myös:

Qatarissa opittua

Millaista on (oikeasti) asua Qatarissa?

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *