Bye bye baby baby goodbye (vuodesta 2017)

On joulukuu. Eli äärimmäisen otollinen aika sille kaikista tärkeimmälle kehityskeskustelulle,

miten meni noin niinku omasta mielestä?

Vuosi 2017…mitä siitä sanoisinkaan? Kaoottinen ja aika kiva vuosi. Kävin aika usein oopperassa ja asuin kolmessa maanosassa. Uskon, että 14-vuotias minäni olisi suht tyytyväinen. 25-vuotias minäni, nykyminäni siis, sulkee vuoden ihan hyvillä fiiliksillä. Kiitän ahkeruudesta ja unelmoinnista, kannustan säännöllisempään kirjeenvaihtoon muissa maissa asuvien ystävien kanssa ja kehotan viettämään yhden viikoittaisen vapaapäivän. Muuten nimittäin käy kuten tässä kuussa; saavuin vanhempieni luokse ja nukuin viisi päivää putkeen väsymystäni pois. Ei näin. 

Viime viikolla oli pienen minikriisin paikka. Mikään ei toiminut. Odotin taksia yli 45 minuuttia, oli kylmä (jep, minulla on nykyään kylmä parissakymmenessä asteessa), päätä särki, töissä oli tahmeaa, yliopistolla oli tahmeaa. Luonnollisesti kyseenalaistin tämänhetkisen maa- ja kaupunkivalintani ja vannoin muuttavani jonnekin, jossa on metro. 

Päätin viedä itseni katsomaan auringonlaskua MIA-puistoon. Ja, kas kummaa, kaikki unohtui. Tahmeus ja taksit. Sekä ajatus poismuuttamisesta. Muistutin itseäni, että kaikenlaisen eriasteisen kaaoksen jälkeen on suorastaan ennenkuulumatonta, että mieleni rauhoittuu nykyään pelkällä* auringonlaskulla. Nyt Suomessa ollessani huomaan kaipaavani Dohaan, joka tuntuu kodilta. 

Vuosi 2017 alkoi itkukohtauksilla manhattanilaisessa pilvenpiirtäjässä ja nyt se päättyy kultaisiin auringonlaskuihin Persianlahdella. (Tai no, kirjaimellisesti se päättyy lentäen, kenties joissain Lounas-Venäjällä.) Didn’t see that one coming, mutten todellakaan valita. 

—

*Auringonlaskut eivät tietenkään koskaan ole ”pelkkiä” fysikaalisia ilmiöitä, vaan niihin sekä auringonnousuihin kiteytyy kaikki. Mutta