Currently (tai: seuraavaksi haluaisin olla babushka)
Kazakstanilainen ystäväni ja sielunsisareni opetti minut käyttämään huivia New Yorkissa à la babushka eli peittämään sillä hiukseni, huivin tyypistä riippuen joko sidottuna kaulan eteen tai kiedottuna taakse. Erityisesti aina Pietarissa kiedonkin huivin hiusteni peitoksi (huivit yleisesti ottaen ovat suosikkejani: en hirveästi pidä hatuista, eritoten pipot eivät mielestäni sovi päähäni sitten yhtään. Ne ovatkin vain hiihtolatukuteita itselleni.) ja ajattelen megatyylikästä ystävätärtäni, joka rientää joka arkiaamu huivi päässään Nur-Sultanissa töihin.
Babushkoista puheen ollen, joulukuussa ollessani Pietarissa mietin taas, että kuinka paljon minulla onkaan kunnioitusta venäläisiä mummoja kohtaan. He pitävät yllä valtavia kulttuuri-instituutioita: museot, oopperat, teatterit, palatsit. He opastavat, neuvovat, valvovat, opettavat ja joskus myös ojentavat. Rakkain babushka on tietenkin entinen vuokraemäntäni, joka piti minusta niin mahdottoman hyvää huolta. Hän kertoi mitä uskomattomampia tarinoita Pietarista ja taiteilijoista joita hän oli entisenä lavastajana kohdannut Mariinskissa ja muissa ooppera- ja teatteritaloissa. Minulle hän edusti sivistyneen kulttuurin suurkuluttajan ruumiillistumaa: terävät huomiot, laaja yleissivistys, hauska, älykäs, vahva ja lempeä: juuri sellainen nainen kuin itse haluaisin olla.
Ja nyt, kaikkien vaikeuksien ja surun keskellä, kysyn itseltäni what would babushka do. Hän varmaankin kohentaisi huiviaan ja jatkaisi eteenpäin, pikku hiljaa, armollisesti ja lempeästi tietäen että kulttuuri ja taide auttavat: suru, kipu ja kaipaus ovat kuitenkin yleismaailmallisia olotiloja, joista on ”onneksi” kirjoitettu ja muuten käsitelty hyvin paljon taiteen eri lajeissa.
Lue myös: