Eremitaašista

Kesäkuu 2018

Astuminen Palatsiaukiolta Talvipalatsin sisäpihalle on aina yhtä taianomainen hetki. Katastrofaalisen huonotkin aamut ovat vähemmän surkeita Bartolomeo Francesco Rastrellin suunnitteleman barokkipalatsin loisteessa. Turkoosiin vivahtavan vaaleanvihreä Talvipalatsi kultavalkoisine koristeineen seisoo ylväästi Nevan rannalla. Valkeat pilasterit ja katonharjalla seisovat pronssiset veistokset ja maljat luovat juhlavan tunnelman. Minä sipsuttelen palatsin sisäpihalle yleensä kovin arkisesti iso take away -kahvikuppi kädessä kiiruhtaen kohti kellarissa sijaitsevaa toimistoani. 

Yhtä maailman merkittävimmistä museoista ei voi olla huomaamatta lähestyi sitä sitten Palatsiaukiolta tai Nevan puolelta. Palatsirantakadun panoraama poikkeaa tosin merkittävästi Palatsiaukion näkymästä. Siinä missä Palatsiaukiolla ollessa tunnelma on ennen kaikkea juhlallinen, Palatsirantakadun puolelta voi havannoida Talvipalatsin vieressä olevia kolmea rakennusta, jotka yhdessä Talvipalatsin ja Uuden Eremitaašin kanssa kuuluvat Eremitaašin museokokonaisuuteen. Kontrasti Pienen, Vanhan, Eremitaašin teatterin ja Talvipalatsin välillä on melkoinen, mutta kuvastaa hyvin koko Pietarin historiallista keskustaa: hienostunut dialogi barokin ja uusklassismin välillä.

Juri Feltenin ja Jean Baptiste Vallin de la Mothen suunnittelema Pieni Eremitaaši rakennettiin, jotta Katariina Suuri voisi tavata rakastajiaan rauhassa. Niin ikään Feltenin käsialaa oleva Vanha Eremitaaši valmistui sen sijaan keisarinnan taidekokoelmaa varten. Eremitaašin teatteri valmistui Katariina Suuren yksityisteatteriksi ja sen suunnitteli Giacomo Quarenghi. Uusi Eremitaaši puolestaan on Nikolai I:n perintöä. Leo von Klenzen suunnittelema rakennus valmistui tsaariperheen paisuneelle taide- ja kulttuurihistoriallisten esineiden yksityiskokoelmalle. 

Eremitaašin taidekokoelman sai alkunsa vuonna 1764, jolloin Katariina Suuri lähetti suurlähettiläs V. S. Dolgorukin ostamaan 225 hollantilaisen ja flaamilaisen taulun kokoelman Berliinistä. Vuonna 1769 hankittiin toinen, 600 taulua käsittävä, kokoelma. 1800-luvulla Eremitaašin kokoelma kasvoi merkittävästi mm. arkeologisilla löydöillä. Ensimmäinen yleisölle avoin museo, tarkemmin sanottuna Uusi Eremitaaši, avattiin vuonna 1852. Vallankumousten jälkeen Eremitaašia täydennettiin esimerkiksi Jusupovien, Stroganovien, Šeremetevien ja Šuvalovien merkittävillä kokoelmilla. 

Tänä päivänä museon kokoelmassa on yli kolme miljoonaa esinettä Kivikaudelta nykypäivään mukaan lukien esihistoriallista ja itämaista taidetta, länsieurooppalaisia maalauksia ja aseita sekä haarniskoita. 

Vetovoimisia huoneita Eremitaašissa ovat esimerkiksi Aleksandr Brüllow’n suunnittelema Malakiittisali, jossa Nikolai I:n ja Nikolai II:n puoliso, kummatkin nimeltään Aleksandra Fjodorovna, pitivä salonkiaan, Jordanin tai suurlähettiläiden portaat, Raphaelin loggiat ja Paviljonkisali. 

Eremitaaši on Venäjän hallitsijoiden, aikakausien ja historian tuotos. Samanaikaisesti museon identiteetti pohjautuu vahvasti oletukseen, että museossa voi kokea miltei koko maailman. Hyväksyimmepä ”universaalin” museon ideaa tai emme, se on vahvasti läsnä Eremitaašissa. 

Minun Eremitaašini on töihin liittyvien attribuuttien lisäksi historian kerrostumia ja arkkitehtuurin ja museoesineiden herkkää vuoropuhelua, jota voi mielestäni parhaiten astia nimenomaan näissä vanhoissa, monimutkaisissa rakenteissa ja instituutioissa eikä niinkään white cube -gallerioissa. 

Tunteeni Eremitaašia kohtaan kulminoituvat niihin muutamaan huoneeseen, joihin pakenen aina tilaisuuden tullen. On upea ja rauhallinen Kahdenkymmenen pylvään sali, joka toistaa antiikkitemppelin sisustusta. Salin sisätila on jaettu kolmeen osaan kahdella serdibolin graniitista valmistetuilla joonialaisten pylväiden rivillä. Kuljen salin läpi joka päivä lounaalle ja tunnen oloni turvalliseksi. On häikäisevä Yrjönsali eli Ivan Stasovin suunnittelema suuri valtaistuinsali, joka on mielestäni kertakaikkisen pysäyttävä. Muistan sen hyvin lukion historiantunneilta. Täällä Nikolai II avasi duuman vuonna 1906. Tunnen outoa nostalgiaa koko salia kohtaan, vaikken ole ollenkaan varma, voiko ihminen olla nostalginen ajasta, jolloin ei ollut vielä edes olemassa. On myös melankolinen ja äärimmäisen ylellinen Paviljonkisali, jossa yhdistyvät uusklassiset, renenssassityyliset ja itämaiset arkkitehtoniset motiivit. Stakenschneiderin suunnittelemaa huonetta koristavat mosaiikkilattia ja upeat parketit, sekä 28 kauniisti kimaltelevaa kristallikattokruunua. Siellä on myös Prinssi Potjomkinin vuonna 1780 ostama riikinkukkokello. Paviljonkisali on niin upea, että minua heikottaa. En pysty käsittämään, kuinka Stakenschneider on luonut näin upean tilan. 

Työskentely yhdessä maailman suurimmissa ja merkittävimmässä museossa on taianomaista, mutta työskentely arvostetussa venäläisessä kulttuuri-instituutiossa ei ole helppoa. Viikkopalaverissa istuessani toivon usein olevani missä tahansa muualla. Toisaalta reittini toimistosta kanttiiniin on niin kaunis, että liikutun yleensä useamman kerran viikossa. Olo on erityisen hauras Jupiter-galleriassa, jossa on Antiikin Rooman aikaisia patsaita. Ei ole kauniimpaa paikkaa, kun kevätvalo paistaa yläikkunoista ja saa koko salin hehkumaan. Valitettavasti koko Eremitaašin suosikkigalleriani, Stakenschneiderin suunnittelma upea galleria 207, italialaista taidetta 1200-1400-luvuilta, on todella lähellä huippusuosittua da Vinci -huonetta. Galleriassa 214 oleva Madonna-kaaos saa minut huonovointiseksi ja joka päivä epäilevämmäksi ihmiskunnan kyvykkyydestä järkevään käytökseen. Harras toiveeni on, että museo kieltäisi valokuvauksen ja keskittyisi opettamaan vieraita katsomaan. Ajateltuani näitä ajatuksia tunnen kuitenkin sydäntä pistävää syyllisyyttä: on melkoinen luksusongelma, että museossa on ruuhkaa.

Eremitaaši ja meidän välinen suhteemme on täynnä ristiriitoja. Eremitaaši esittelee mittaamattoman arvokkaita teoksia ja objekteja ja koko museo on todella näyttävä, täynnä kimalletta ja säkenöintiä. Tämä itsessään ei ole ongelmallista, mutta universaalin museon kontekstissa, jonka perusoletus on siis, että museo esittelee ihmiskunnan historiaa, siitä tulee problemaattista, sillä maailmanhistoria on täynnä kurjuutta ja kärsimystä, joka tietysti on Eremitaašissa aika poissaolevaa. Kultakoristeiden ja marmorin kääntöpuolella olevat maaorjien ja sotavankien surulliset kohtalot eivät, luonnollisestikaan, ole museon keskiössä. 

Nautin myös suunnattomasti Eremitaašin tuomasta pienuuden ja mitättömyyden tunteesta, mutta tiedän, että ammatillisesti ajateltuna se ei ole museon päämäärä. 

Tästä kaikesta huolimatta rakastan kävellä näillä käytävillä, tuskailla turistimassojen keskellä, liikuttua matkalla lounaalle ja havahtua ajatukseen, että minä kävelen samoja käytäviä kuin Katariina Suuri ja Aleksanteri II aikoinaan. Rakastan ajatusta, että minä olen osa juuri tätä instituutiota, jolla on yksi maailman merkittävimmistä kulttuurihistoriallisista esine- ja taidekokoelmista ja jonka historia ja nykyisyys ovat niin kaoottisen kompleksisia, että niiden selvittämiseen menee vielä monta museologisukupolvea.