Kirkkaudesta (eli mistä sen tietää?)
Viime viikkoina olen käynyt monta keskustelua omista suunnitelmistani. Tai tarkemmin sanottuna, moni ihminen on lähestynyt minua kenties hieman uteliaana tai jopa huolestuneena kuultuaan, että teen väitöskirjaa: onko minulla tulevaisuuden suunnitelmia? Tiedänkö minne olen menossa? Missä aion olla viiden vuoden päästä? On varmaan tosi kivaa olla ikuinen opiskelija…jne.
(Tämä tietysti aiheuttaa minussa hilpeyttä. Teen väitöskirjaa, mutta myös muita asioita. Minulla on hyvin selkeä näkemys siitä, mitä tulevaisuus tuo. Mutta ei minkäänlaista tarvetta keskustella tulevaisuudestani muiden kuin perheeni ja läheisten ystävieni kanssa. Toisekseen, mistä lähtien tohtorikoulutettavat ovat olleet jotenkin menetettyjä tapauksia? Mun alalla esimerkiksi väitöskirja on ehdoton, mikäli mielii oikeasti edetä urallaan. Kolmannekseen, joidenkin ihmisten vahvuus ja intohimo vain nyt on tutkimus – minkä he sille voivat? Lol…)
Ja vaikka minulla on nyt jonkin asteinen näkemys tulevaisuudestani, tiedostan, että kaikki voi muuttua. Viisi vuotta sitten minulla oli myös näkemys tulevaisuudestani, eikä se todellakaan vastaa tämän hetkistä todellisuuttani.
Siksi mielestäni onkin niin tärkeää tarkastella arkipäiväisiä toimiamme ja tutkiskella, miltä ne tuntuvat. Ovatko maanantait ja keskiviikot linjassa syvimpien toiveittemme kanssa? Onko meillä hyvä olla arjessamme? Innostavatko päivät? Tuntuuko hyvältä?
Dolly Partonin sanoin: ”I am always looking for that light. I am always working toward that light. And I am always working with that light and in that light.”
Koska silloin kun katse on kirkas ja joka päiväiset toimemme, mitä ikinä ne ovatkaan, tuntuvat hyvältä, olemme menossa kohti oikeaa suuntaa – oli se suunta sitten mitä vain: tuntematon tai selkeä, tietoinen tai tiedostamaton.
Lue myös:
Tahmeudesta (eli kun on vaikeaa)