”Kuvittele, että sinä maalaat.”

Viime päiviin on kuulunut tahmeutta ja pilvien kuvaamista. Valitettavan täydellinen yhdistelmä hetkessä elämistä ja turhanpäiväisten asioiden voivottelua siis. Katsokaas, olen jo pidemmän aikaa tuskastellut arabian kirjoittamisen kanssa. Käsialani on kammottava latinalaisin aakkosin ja arabiaksi se on käsittämättömän rumaa. Luonteelleni tyypillisesti puhuin ”ongelmastani” koko lähipiirilleni. 

 

Osa ystävistäni jaksoi kuunnella (en tiedä millä hermoilla), osa totesi, ettei tiedä mitä sanoa, mutta yksi, eräs libanonilainen nuori herra, katsoi minua pitkään ja hymähti:

”Celine, kuvittele, että sinä maalaat. Se on yksi ekspressiivisistä teoksistasi.”

 

Ystäväni tuskin aavisti, kuinka merkityksellinen hänen kommenttinsa onkaan ollut. Tahmeuteni ja ongelmani ei, luonnollisestikaan, ollut pelkkään arabian kirjoittamiseen liittyvää. Viime päivien pohdinnat ja tuntemukseni ovat vain manifestoituneet arabian kirjoittamisen yhteydessä. Onpas rumaa, en osaa yhtään, vaikka tunnen aakkoset jo. Miksi tämä näyttää näin kamalalta? 

Otin ystäväni neuvosta opikseni ja aloin kuvittelemaan, että kirjoittamani sanat ovatkin pikkuruisia maalauksia. 

Voi pojat, kuinka lystiä kaikki on sittemmin ollutkaan. Kirjoittamiseeni, tai no, pikemminkin kaikkeen tekemiseeni on tullut uusi, aito ja lapsenomainen ilo takaisin. Paperilla oleva kynäni lentelee, välillä holtittomasti ja sinne ja tänne. En ole ollenkaan varma, onko teksi objektiivisesti sen kauniimpaa, mutta minua alkaa hymyilyttämään joka kerta, kun harjoittelen milloin minkäkin sanan kirjoittamista. 

Ennen kaikkea, tahmeus on pikku hiljaa poissa ja näen ympärilläni mahdollisuuksia, uusia kiinnostavia asioita ja maagista kauneutta; pilvissä, auringonlaskuissa ja kasveissa. Oikeastaan ihan kaikkialla tuntuu pirskahtelevalta.