Life à la Gucci

Viime viikolla fiilistelin 90-luvun Calvin Kleinia, mutta tällä hetkellä puhuttelee viimevuotinen Gucci. Glen Luchfordin kuvaama kevät- ja kesämainoskampaja on niin ihanan kreisi. Mullekin paljetteja, pitsiä ja kuosien kirjoa, kiitos. Kenties tämä Gucci-ihastus johtuu siitä, että viime aikoina ko. brandi on ollut mielessäni ja näkökentässäni todella usein. Dohassa miltei joka toisella on Dionysus tai GG Marmont (tai toisaalta: eikös miltei joka toisella vähän kaikkialla ole joku Gucci näinä päivinä?). 

Alessandro Michelen estetiikka puhuttelee: se on juuri sopivasti off, nerdy cool ja nostalginen, mutta silti kuvastaa ajan henkeä. Ja ennen kaikkea puhuttelee Y-sukupolvea. 

Gucci-ihminen yhdistelee ennakkoluulottomasti vanhaa ja uutta, lukee Baudrillardin teoksia kirjastossa, on kroonisesti myöhässä iltamenoistaan ja tuntee välillä olevansa hukassa nykymaailmassa. Mutta samaan aikaan hän jonottaa iPhone X:ää, meditoi puhelimensa välityksellä ja maksaa kaiken mobiilisovelluksilla. Kenties hän keräilee postimerkkejä tai Leningrad-matkaoppaita, kuuntelee Beethovenia ja matkustaa kesäisin Balkanilla. 

Sovelsin Gucci-oppeja eräisiin iltamenoihini: minulla oli yllä vaatekaappinini kirjavin mekko, hiukset tiukalla nutturalla, silmissä aavistuksen glitteriä ja käsilaukussa Brian O’Dohertyn Inside the White Cube (taksimatkoille – ei sentään illalliselle). Ilta oli oikein passeli – kenties kokeilen tätä reseptiä vielä toisenkin kerran. 

Loving Gucci S/S 2016. Bravissimo!!