London (was) calling

Lontoo…kaupunki, joka ei aiheuta minussa mitään sen suurempia tunteita, jos ihan rehellisiä ollaan. 

Ymmärrän kyllä kaupungin mielenkiintoisuuden ja kivat puolet, mutta meillä ei vain jotenkin synkkaa. Kenties sydämeeni ei vain mahdu enää länsimaalaisia suurkaupunkeja. Tai ehkä me ollaan vain jotenkin eri aallonpituuksilla. 

Olin viime viikolla Lontoossa ja mietin taas, että mikä ihme tässä mättää, miksi Lontoo ei tunnu inspiroivan minua miltei ollenkaan? 

Toki Lontoossa on paikkoja, joihin olen aivan äärimmäisen ihastunut. National Gallery, Photograhers’ Gallery, Sir John Soane’s Museum, Tate Modern, Tate Britain, Liberty-tavaratalo, Kensington, Whitechapel Gallery, Ivy, Monocle Café ja 34 Mayfair esimerkiksi.

Lontoon museotarjonta lämmittää museofanaatikon sydäntä, samoin tavaratalot, erityisesti Liberty ja kaikki ne ihanat puistot. 

Välillä minun on hankala erottaa eri naapurustoja toisistaan. (No ymmärrän kuinka Kensington ja Shoreditch esimerkiksi eroavat toisistaan haha). Jotenkin tuntuu, että esimerkiksi New Yorkissa naapurustojen maantieteelliset ja kulttuuriset (”vibes”) olivat huomattavasti selkeämmät. Kenties siitä hankaluuteni johtuvat. 

Voi myös olla, etten ole tutkinut Lontoota tarpeeksi. Tätä on tietysti vähän harmi myöntää, varsinkin kun yleensä tutkin ja luen matkakohteistani todella paljon etukäteen.

Lontoo on jotenkin niin vahvasti ystävieni koti, että menen sinne aina ensisijaisesti heidän luokseen ja teemme omia juttujamme – käymme läpi elämiämme, syömme, juomme viiniä, nauramme, keitämme kahvia. Lontoo on aina silloin toissijainen. 

Ja sitten toisaalta, kun olen siellä yksikseni, olen miltei aina museossa tai taidegalleriassa. Harvemmin haahuilen kaduilla tai tutkiskelen kaupunkia. Kenties senkin takia minulla on Lontoosta niin rajoittunut mielikuva.  

Lupaankin siis antaa Lontoolle vielä ainakin yhden mahdollisuuden. 

Ja kertokaa te, pleeeeaaaaase, mikä on taianomaisinta Lontoossa?