Missä kuljimme kerran (tai: ikävä Eurooppaan)
Tänään taksissa (missä muuallakaan) pohdin, että mitä kaikkea kaipaankaan Euroopasta. Ei kovin rakentavaa, I know, mutta koska me expatit (tai siis, korjaan: minä expatina) tykkäämme valittaa (onko parempaa ryhmäytymisharjoitusta kuin kollektiivinen valittaminen), listasin mielessäni asioita, joita mielelläni toisin Doha-arkeeni.
Päämäärätön kaupungilla kuljeskelu. Ihan sama, tapahtuuko se Roomassa, New Yorkissa (okei, NYC ei ole Euroopassa, mutta anyways) vai Helsingissä – antakaa minulle kaupunginosa tai pari, pari euroa kahvimukilliseen, hyvät kengät ja olen onnellinen. Ah sitä mielihyvää, kun todistaa jotakin mielenkiintoista/kummallista/ennenkuulumatonta kadulla tapahtuvaa. Puhelimen kilometrimittari näyttää +20km, jalkoihin koskee, mutta tuntuu, että olen elänyt ja kokenut. Taksissa paikasta toiseen ajelu ei todellakaan ole sama asia. (Toki näkee sitä autostakin mielenkiintoisia juttuja tosin – esimerkiksi lukuisia karseita ohituksia ja kaistanvaihtoja. Ja pinkkejä Ferrareita.)
Kunhan sää vähän viilenee, aion aloittaa aggressiivisen kaupunkikävelyn. Pahimmassa tapauksessa kävelen ympäri Souq Waqif -toria ja paria puistoa. Siellä ainakaan ei ole autoja.
Kaipaan myös yömetroja. Öiseen aikaan jengi Dohassa ajaa alkoholin vaikutuksen alaisena. Jep. Ei nyt taksi- ja uberkuskit sentään (I hope), mutta lukuisat ravintoloista, baareista ja klubeilta kotiutuvat ihmiset. Se on kammottavaa ja sitä vaikuttaa tapahtuvan todella usein. Paikallinen ajotyyli + osa jengistä humalassa on aika karsea yhdistelmä. On sitä rattijuoppoja Euroopassakin, tiedän tiedän, mutta niin on usein myös vaihtoehtoja autoille tai ainakin yleinen paheksuva asenne humala-ajeluun.
Puhelimen ajokäyttökieltoa on vähän ikävä myös (tosin, noudattaako sitä moni Suomessakaan?). Dohassa jengi snapchattailee KOKO AJAN ajaessaan. Huhuhuhuhu, mua ihan puistattaa välillä, kun liikenneruuhkassa seuraan sitä touhua. Ja samat snäppäilijät tietty ajaa megasuperhypersuuria maastureita, jotka mitä todennäköisimmin tuhoaisivat pikkuruisen taksini.
Kaipauslistassani on tietysti muitakin kohtia, ei pelkästään autoihin ja liikenteeseen liittyviä. Ja jos itse ajaisin, lista olisi varmasti monikertainen. Vähän on ikävä myös Pandan lakuja, suodatinkahvia (…), raikasta syysilmaa ja yhden tietyn savonlinnalaisen leipomon vaniljarinkilöitä.
Onneksi ihminen on kuitenkin tosi sopeutuvainen, ja olen varma, että joku päivä ikävöin tätä kaoottista liikennettä ja boarderline hulluja autoilijoita. Siihen saakka on vain elettävä; porskutettava eteen päin puistossa, takapenkillä tai hypermarketissa (kenties eksyminen hypermarkettiin voisi olla uusi juttuni?). Vaakakupissa painaa ihana aurinko (ja tietysti sitten ne kaikki järkisyyt, joiden vuoksi muutin tänne) ja ne ovat niin paljon enemmän kuin hullu liikenne ja jatkuva autossa istuminen.
—
Kuvat Roomasta, jonne minulla on krooninen ikävä. Tosin ei julkiseen liikenteeseen tai sadepäiviin (härregud, he eivät todellakaan pysty pyörittämään arkea – tai mitään – sateella.)