Muistiinpanoja rakkaudesta (kun arki on romanttisempaa kuin ooppera)

Rakastan oopperaa. En saa tarpeekseni suurista tunteista, intohimosta, uhrauksista, kuolemista ja muista rakkaudellisista kliseistä, joita monet oopperat ovat täynnä. Vaikka kliseet ovat tuttuja, tuntuu tunnekuohu aina silti niin tuoreelta. Pakahdun, liikutun, pyyhin kyyneleeni, mietin miten tällaista voi olla.

Kai yksi syy, miksi rakastan oopperaa on se, että suurin osa oopperoiden tarinoista ja kohtaloista on niin kaukana omasta elämästäni, jossa oopperaan verrattuna romanttiset teot ovat hyvin minimalistisia.

Oopperaharrastuksen harmittava vaikutus omalla kohdallani on se, että arki tuntuu usein hyvin epäromanttiselta, vaikka en toisaalta omaan elämääni kaipaa sen suurempia serenadeja tai uhrauksia ja tunnen silti olevani hyvin rakastettu. Silti sitä välillä salakavalasti erehtyy uskomaan, etteivät vähäeleiset rakkaudenosoitukset voi järisyttää.

Olin toukokuussa eräissä hautajaisissa. Hautajaisten jälkeen mies, jonka vaimo saatettiin hautaan, totesi kuinka huojentunut hän on, että kykeni osallistumaan tilaisuuteen. Sillä lupasin papille vuonna 1956, että kunnes kuolema meidät erottaa. Tämän lupauksen kunnioittaminen oli elämäni tärkein asia. Sama mies opetteli valmistamaan vispipuuroa yli 80-vuotiaana ja kuljetti sitä Tupperware-rasiassa vaimolleen kerran kuukaudessa hoitokotiin, sillä se oli vaimon herkkua, ja sitä tarjottiin hoitokodissa vain harvoin.

Kuinka paljon rakkautta voikaan mahtua yhteen ihmiseen, sitä olen viime kuukausina miettinyt. Samoin kuin sitä, että joskus tavallinen arkemme ja tavallisten ihmisten tarinat ja teot ovat niin paljon romanttisempia kuin yksikään ooppera – jos niitä vain pysähtyy kuuntelemaan.

__

Il bacio, Hayez (1859), Pinacoteca de Brera.