New York, I Love You

Viime aikoina olen kaivannut entistä elämääni New Yorkissa. Kaupungissa asuessani tosin olin aika skeptinen mestan suhteen. Oli ikävä Eurooppaan, enkä oikein ymmärtänyt New York -hypetystä. Älkää ymmärtäkö väärin, New York on hieno kaupunki ja minun oli siellä todella hyvä olla (ja ymmärrän myös aivan täysin, kuinka etuoikeutettua elämäni siellä oli), mutta mielestäni on olemassa myös paljon mielenkiintoisempia kaupunkeja. Tai ainakin itselleni paremmin sopivia. Toisekseen, ajattelin aina, että NYC on kaupunki, johon haluan tulla +30-vuotiaana, enkä kaksikymmpisenä.

Kipuilustani huolimatta viime aikoina olen ikävöinyt kaupunkiin ja katsellut aavistuksen haikeina kuvia sieltä ja entisestä elämästäni.

—

Rakas Viidennen avenuen Coffee Guy -ihmiseni, joka jaksoi aina toivottaa kaunista päivää ja huolestui, jos minua ei näkynyt pariin päivään (tällainen miltei tuntemattoman ihmisen huolenpito miljoonakaupungissa on tosi hellyttävää), lempiovimieheni Upper West Sidella, aikaiset aamut toimistolla, viikonloppuvaeltelut Keskuspuistossa, automatkat Metropolitan Operasta kotiin Greenpointiin, kun Manhattan skyline sulatti sydämeni ja nipistelin itseäni, onko tämä todella totta? Satumaisen kauniit auringonlaskut ja kaikki se inspiroiva, miltei maaginen energia.

Ikävöin eritoten elämääni, jota elin pitkälti ulkona. Siis aivan kirjaimellisesti: kaikki ne tunteet ja tilanteet, joita selviteltiin kadun kulmissa. Intohimoiset suudelmat ja katkerat kyyneleet, työstressi ja suuret onnentunteet. Lukuisat kahvilat, ravintolat ja baarit – omat, rakkaat paikat, joissa hengailtiin tiistai-iltaisin ja sunnuntaiaamuisin. Viikonloput museoissa, gallerioissa ja puistoissa, after workit ja sunnuntaibrunssit Broadway Restaurantissa Upper West Sidella. 

New Yorkin suurin klisee lienee se tunne, että kaupungissa voi tapahtua mitä tahansa. 

Ja se on niin totta. Kun lähtee hakemaan aamukahviaan, ei voi koskaan tietää, keneen törmää matkalla kulmakahvilaan ja takaisin (Sarah Paulson…SJP…Jerry Seinfeld) tai mitä tapahtuu työpaikalla (kenties siellä on tänään Leonardo di Caprio, Emma Watson tai David Beckham?). Mitä kummallisimpia asioita voi tapahtua. Ranskalainen leffaohjaaja pyytää castingiin tai jäät jumiin seitsemän koiran talutushihnoihin.

New York, I love you but you’re bringing me down

like a death of the heart

Jesus, where do I start?

But you’re still the one pool where I’d happily drown,

lauletaan LCD Soundsystemin New York, I Love You But You’re Bringing Me Down -biisissä.

Niin. Kaikella sillä maagisuudella, mahdollisuuksilla ja innostuksella on se toinen puoli. On viisumimurheita, vaikeuksia löytää työpaikka, vuokraan menee valtavasti rahaa. Kaksitoista tuntisiksi venyvät päivät uuvuttavat, työstressi saa tiuskimaan poikaystävälle. Samana päivänä näkee uskomatonta rikkautta ja sielua musertavaa köyhyyttä. Vaikeinta on tehdä päätöksiä: voi valita kymmenestä eri mantelimaidosta. Muroja tuntuu olevan jokaikistä mahdollista sorttia. Jos kaikki on mahdollista, miten minä voin ikinä valita? Onko hän todella elämäni mies? Täälläkö haluan olla töissä? Tällainenkö minä haluan olla? Kirmatako joogahousut jalassa matchalatte kädessä West Villagessa vai hipsiä musta minihame ja kauramaitokahvi kainalossa Upper East Sidella sample saleen? 

Lämpötilat vaihtelevat ärsytykseen ja epätoivoon saakka, voi syödä ja juoda ihan mitä vain mihin tahansa aikaan, jengiä on maailman jokaisesta kolkasta, Lyft vie minne vain, on aina jotain tekemistä. Kaikki se runsaus ja kaikki ne vaihtoehdot. Hurjan kiireiset viikot, jolloin teimme aivan liikaa töitä, mutta menimme silti afterworkeille ja afterwhatevereille. Milloin me nukuimme, mietin nyt. Ja toisaalta koko se jakso, jolloin kävin vain töissä, urheilin ja nukuin kuriinalaisesti uupumustani pois. 

Ennen kaikkea: newyorkilaiset, sekä born and raised, että sinne rakkauden, työn tai unelmien perässä muuttaneet. Heitä on eniten ikävä. Kaikkia niitä outoja ja sydämellisiä kohtaamisia ja hetkiä. Kollektiivinen suru ja epätoivo Trumpin valinnan jälkeen ja aito huoli toisista niin metrossa, bussissa kuin kadulla. 

—

New York, I miss you.