Olkoon kevyttä ja valoisaa

Kävin tänään läpi viime vuoden filmikuvia. Kaiken uutuuden ja riehakkaan innostuksen keskellä myös jo tietyllä tapaa kuluneet ja vanhat tutut asiat jaksavat kiinnostaa. Kuten taide ja museot (bien sûr), pitkät kahvihetket ja myöhaiset lounaat. (Ja mikseivät kiinnostaisikaan. Eihän uusi vuosi todellakaan tarkoita, että kaikki vanha ja leppoisa täytyisi hyljätä).

Hyvin nukutut yöt, omassa sängyssä tai hotellissa (kotonakin pyrin luomaan hotellitunnetta Fretten tuotteilla ja vitivalkoisilla lakanoilla. Rehellisesti, en tiedä missä on kivempi nukkua; kotona vai hotellissa. Riippuu tietysti, että minkälaisessa hotellissa. Vai tarkoittaako tämä, sitä etten ole tarpeeksi kiintynyt kotiini?), juokseminen ja kipittely (ei tosin elämän perässä. Tänä vuonna aion antaa elämän tulla luokseni). Aion lopettaa päiväni kirjojen kanssa, enkä todellakaan halua herätä meilien piipatukseen aamuisin. (Valitettavasti vuonna 2017 minusta kuoriutui ihminen, joka näki usein unia sähköposteistaan…)

Josta pääsemmekin tärkeimpään; että olisi aikaa valolle, niin auringonlaskuille kuin kynttilöille. Raikkaalle aavikko- tai merituulelle, seikkailuille ja vapaudelle. Että en keskittyisi merkityksettömiin asioihin (myöhästelevät taksit, eksyksissä olevat taksit, itse asiassa minkäänlaiset taksit tai muut kulkuneuvot purjeveneitä lukuun ottamatta. Energiasyöpöt, vaikeat ihmiset, kampaukset tai puristavat vaatteet). 

Ja että aina olisi aikaa. Mennä kahville, tekstata ystävälle, iltapalalle ja ajatuksille. Ja niille auringonlaskuille, totta kai. Että lakkaisin hokemasta kiire, kiire, kiire ja lopettaisin päättömänä kanana juoksentelun. Tästä tulkoon vuosi, jolloin I ran out of f*cks to give.

Paitsi tietty ne auringonlaskut. Niille on aina aikaa ja energiaa.