Päämäärätön
Tänä vuonna minulle on kirkastunut ajatus, joka on pyörinyt mielessäni jo jonkin aikaa. Suoritan elämää, siitä ei ole kysymystäkään. Itse asiassa olen suorittanut sitä varmaankin jo noin viisivuotiaasta saakka. Balettitasoryhmästä toiseen, viulutasokokeesta seuraavaan, syystodistuksesta kevättodistukseen. Nykyään suorittaminen on tietysti vähän eri sfääreissä. Samaan aikaan ammatilliset ja opintoihin liittyvä onnistumiset tuntuvat entistä laimeammilta. Rehellisesti sanottuna ne tuntuvat harvoin enää miltään.
Tilanteessani ei ole mitään uutta tai mullistavaa. Olen koulukirjaesimerkki täydellisyyteen pyrkivästä kympin tytöstä, joskaan rooli ei ole ollut erityisen kiinnostava viime vuosien ajan. Onneksi olen myös päässyt jo vähitellen eroon epäterveellisestä velvollisuudentunteesta. Mutta, mutta, nyt on aika siirtyä jo toiseen tietoisuuteen.
Vuoden 2018 tavoitteeni (tai siis: epätavoitteeni) onkin irtautua kiintymyksestäni suorittamiseen. Sen sijaan, että pohtisin strategisesti mikä näyttää hyvältä CV:ssä ja mikä on tärkeä askel saavuttaakseni sen jonkin*, mietin että minkälaisessa tilanteessa minulla on mahdollisimman paljon aikaa lukea ja kokea kauniita auringonlaskuja.
Missä on henkeäsalpaavan upea valo ja erinomaista kahvia? Minkälaisessa elämäntilanteessa voin mennä tiistaiaamuisin uimaan tai toisaalta tehdä töitä vaikka koko lauantain mikäli siltä tuntuu? Miten ja missä voin elää mahdollisimman yksinkertaista ja merkityksellistä elämää?
Vuonna 2018 kiinnostaa ennen kaikkea oma mielenterveys ja se, että saan elää omanlaista elämää ilman rintalastassa painavaa tunnetta että milloin tämä kaikki sortuu.
(Tiukkoja sanoja mimmiltä, joka vielä eilin kipitteli vasta iltamyöhään duunista kotiin. Mutta hey, tässä vasta opetellaan. Toisekseen, eihän 12-tuntisissa päivissä ole todellakaan mitään vikaa, kunhan ne tuntuvat mielekkeiltä.)
*Ja kun vielä tietäisin, että mikä onkaan ollut se, jota tällä kaikella olen tavoitellut. Jättimäinen kämppä? Onnellisuus? Fiilis, että on tehnyt kaiken oikein ja täydellisesti? Burnout 30-vuotiaana?