Pablo Picasso & Jacqueline Roque by David Douglas Duncan

Taiteen* kanssa on vähän sellainen juttu, ettei aina tiedä milloin se koskettaa.

Ilja Repin herkistää aina. Mantegnan työt myös hyvin usein. Samoin Giacomettin ja Marinin veistokset. 

Viimeksi olen ollut tunnekuohun parissa Musée Picassossa tänään iltapaivällä noin kello 15.34. Aika painui mieleen, sillä juuri silloin soi myös puhelimeni. Soitto eräältä, joka oli hetken Pabloni.

No, takaisin itse asiaan. Ensiksi kosketti Olga Picasso -näyttely. (Ja ärsytti myös, mutta siitä lisää myöhemmin.) Sitten yläkerrassa näin nämä valokuvat. Nytkähdin.

Näin rakkautta. Sitä iloista, leikkisää, pohjattoman onnellista. Sellaista, jolle ei näy loppua, vaikka se tuntuu kestäneen jo pienen ikuisuuden. Mielessä pyöri myös toisenlainen rakkaus. Sellainen, joka riuduttaa ja raastaa kaikessa intohimossaan. Rakkaus, joka on loppumassa tai jo loppunut, mutta tuntuu vielä niin kovin todelta. 

—

*Yhtä hyvin, ellei oikeastaan paremmin, voisi sanoa ”elämä”.

—

Musée national Picasso-Paris

5 Rue de Thorigny