Elämässä on vain muutama asia, josta olen aivan varma (niin varma, etten voi edes kuvitella ajattelevani toisin). Yksi niistä on se, että rakkaus on. Rakkaus on meissä. Aina. 

Rakkautta ei tuo kukaan, kumppani, äiti, sisar tai ystävä, sillä se on jo meissä. Rakkaus on luonnollinen, aidoin tilamme. Rakkautta myös on kaikkialla. Aamukahvissa, Monet’n lumpeissa, auringonlaskuissa, pakkaspäivissä. 

Yhdessä vaiheessa minäkin ajattelin, että rakkaus on intohimoisia suudelmia, toisen läsnäoloa, kaikenlaisia kuvioita ja lupauksia. Että sitä on joillakin, muttei kaikilla. Että rakkauden voisi jotenkin kadottaa tai hukata, mikäli ei ole huolellinen. 

Mutta ei. Rakkaus on meissä. Jo valmiiksi. Joskus erehdymme uskomaan, että rakkaus olisi jotenkin vaikeaa tai monimutkaista. Sotkuista. Että sitä pitäisi etsiä vaivalla. Että se on jotakin, jonka voi löytää. 

Mutta ei. Rakkaus tuntuu helpolta, mutkattomalta ja kevyeltä. Rakkaus on meissä. 

Älä kysy itseltäsi, millaista rakkautta sinun tulisi etsiä, hengellistä vai ruumiillista, jumalaista vai maallista, itämaista vai länsimaista. Erottelut johtavat ainoastaan uusiin erotteluihin. Rakkaudella ei ole nimiä eikä määritelmiä. Se on mitä on, puhdasta ja yksinkertaista. Rakkaus on elämän vettä. Ja rakastaja on tulisielu. Maailmankaikkeus pyörii eri tavalla, kun tuli rakastaa vettä*. 

En itse aina muista rakkauden syvintä olemusta. Viime kuukausina minua on kuitenkin muistutettu siitä mitä merkillisimmillä tavoilla. Ensiksi oli yksi kohtaaminen uuden vuoden aattona. Sitten oli yksi lause, jonka joogaopettajani sanoi. Seuraavaksi luin Elif Shafakin Rakkauden aikakirjan. 

Niin, niinhän se on. Ja muistin taas. Ja ennen kaikkea tunsin. 

Rakkaudellinen, lempeä suhtautuminen toisiin, itseen, elämään, universumiin, siitä tässä kaikessa on kyse. Ja siitä kaikki alkaa. 

*Elif Shafak, Rakkaudenaikakirja