Olen käyttänyt merkittävän osan elämästäni murehtimiseen ja erilaisten varsin epätodennäköisten skenaarioiden pelkäämiseen. Jo pidempään olen huomannut ajattelevani, että koska kaikki on niin hyvin juuri nyt, jotakin pahaa aivan varmasti tapahtuu kohta. Joku kuolee tai minä kuolen tai tapahtuu joku kauhea asia. Aivan kuin osa minusta ajattelisi, että mikäli valmistaudun niihin kauheisiin asioihin, ne eivät tunnu niin kauheilta sitten kun ne tapahtuvat. 

Näihin ajatuksiin liittyy vahvasti myös uskomus siitä, etten ansaitsisi onneani tai että hyviä ja pahoja asioita tapahtuu jotenkin samassa suhteessa. Niitä alleviivaa myös olettamus, että mikäli iloitsen liikaa ja unohdan, että jotakin pahaa voi tapahtua minä hetkenä hyvänsä, se tapahtuu juuri silloin. Ajatus on nurinkurinen, sillä enhän minä pysty mielelläni estämään tai aiheuttamaan mitään. Pystyn ainoastaan kontrolloimaan reaktioitani, mutten ennakoimaan tai ns. turvaamaan selustaani. Toisekseen, surullisia ja hirveitä asioita on jo tapahtunut ja minä olen porskuttanut eteen päin. 

Noin puolet vuodesta ”luotan elämään” eli koen universumin kannattelevan minua. Toiset kuusi kuukautta taas ajattelen, että hyvähän minun on länsimaalaisena, suomalaisena korkeasti koulutettuna ihmisenä ”luottaa elämään”, koska minulla on vahva henkinen ja taloudellinen tukiverkko. 

Kenties tässäkin on pohjimmiltaan kyse itsensä kanssa olemisesta. Eli kuinka rauhoittaa kaikki pään sisäiset äänet, huolet ja pelot. Miten päästä rauhalliseen ja seesteiseen henkiseen tilaan, jossa asiat ovat vain asioita eivätkä ota ylivaltaa mielestä. Olla sellainen ihminen, jolla on luottoa että kaikki järjestyy, vaikka tapahtuisi mitä tahansa.