Asioita ja tilanteita, joita minun on hankala ymmärtää

Sanan anteeksi käyttämättömyys. Ruuhkametrosta pois pyrkiessä, kadulla, ruokakaupassa, missä tahansa, minun on hankala ymmärtää, ettei avata suuta ja pyydetä tilaa, vaan yritetään tunkea väkisin. Joskus Suomessa ollessa tuntuu, että anteeksi, pääsisinkö on yksi maailman hankalimmista lauseista.

Uutisten lukemattomuus. Joo joskus on aamulla kiire, eikä ennätä lukea Hesaria. Niin käy varmasti meille kaikille. Mutta että systemaattisesti kieltäytyy uutisista ja vielä hehkuttaa sitä, ei, en pysty käsittämään. Tämä edustaa itselleni sellaista hyväosaisuutta, että mua ihan suoraan sanottuna puistattaa. Kenellä meistä on oikeasti varaa – ja ennen kaikkea oikeus, olla lukematta uutisia, vaikka kyllä, välillä ahdistaa, usein raivostuttaa ja melkein joka aamu suututtaa. 

Janne-Rugland-for-Costume-Magazine-with-Signe-Veiteberg-4.jpg

Kun joku puhuu yliopistosta kouluna. Mun sisareni sanoo (lipsauttaa) aina silloin tällöin, että tänään on koulua. Mä vastaan aina, että ai jasso, milläs luokalla sä olet? 

Ignoranssi. ”Mua ei voisi vähempää kiinnosta historia”. Ei minuakaan nyt kauheasti kiinnosta kiinanpalatsikoirat, mutta en silti huutele, että muapa ei voisi vähempää kiinnostaa kiinanpalatsikoirat. Toisekseen, mitä se tarkoittaa, kun joku sanoo ettei häntä kiinnosta historia? Kuinka hän hahmottaa maailmaa? Vai tarkoittaako hän, ettei häntä kiinnosta historiallinen nippelitieto, vuosiluvut ym? (Kun historia on niin paljon enemmän kuin mitään vuosilukuja…)

Janne-Rugland-for-Costume-Magazine-with-Signe-Veiteberg-14.jpg

Ihmiset, jotka arvottavat toisia koulutuksen perusteella. Se, että joku on maisteri ei tarkoita yhtikäs mitään muuta kuin että hän on maisteri. Kusipäisyys, huonot käytöstavat tai henkisen sivistyksen puute eivät katso koulutusta tai sen puuttumista.

Ihmiset, jotka arvottavat toisia heidän käymänsä yliopiston perusteella. Edellistä kammottavampi joukko. 

Kirjahyllyn järjestämistä värien mukaan. Been there, done that. Lopulta meni hermot (en löytänyt ikinä mitään) ja mielenrauha järkkyi, Dostojevski ja Hemingway vierekkäin, no I don’t think so. Puhumattakaan kauno- ja tietokirjallisuuden sekoittamisesta. 

Janne-Rugland-for-Costume-Magazine-with-Signe-Veiteberg-6.jpg

Ihmisiä, jotka eivät tervehdi vierustovereitaan lentokoneessa. Mielestäni tämä on yksi huonojen käytöstapojen huipentuma. En todellakaan odota mitään elämänkertaa, pelkkä asiallinen ”hei”, ”hello”, ”good morning” tai mikä tahansa muu tervehdys on kuitenkin paikallaan. Pahimmassa tapauksessa tässä istutaan kuitenkin kymmenen tuntia vierekkäin. 

Sitä, että kuljetaan oopperassa/konsertissa/teatterissa penkkirivien läpi takapuoli toisia ihmisiä kohti. Äitini opetti tämän mulle kun olin ehkä jotain 4-vuotias, eikä ikinä tulisi mieleenkään mennä penkkirivien halki mitenkään muuten kuin kasvot kohti ihmisiä.

Janne-Rugland-for-Costume-Magazine-with-Signe-Veiteberg-11.jpg

Olemattomat käytöstavat sähköpostitse ja muissa viestimissä. Muistan ikuisesti, kun lähetin suomalaiseen nettipankkiini viestin ja koska olen tottunut kommunikoimaan kirjoittamalla lähinnä englanniksi, viestini oli totta kai aivan liian kohtelias konditionaaleineen ja korulauseineen. Vastaus oli kuitenkin niin lyhyt ja angloaivoilleni epäkohtelias, että raivostuin ja meinasin vaihtaa pankkia. No joke. Näinä päivinä mua ärsyttää jengin tympeät kysymykset Zadaassa ilman kiitoksia ja muita kohteliaisuuksia. 

Ihmisiä, jotka kirjoittavat tällaisia listoja. 😉 Varsinaista energian tuhlausta, jos ihan rehellisiä ollaan. 

Janne Rugland for Costume Magazine 

Puheenaiheet Ajattelin tänään

Perfektionismista

Olen totaalisen kyllästynyt kirjoituksiin, joissa ensiksi todetaan oma taipumus perfektionismiin, mutta samalla alttiutta glorifioidaan listaamalla, kuinka koti on putipuhdas, kaapit järjestyksessä, ura nousukiitoinen, viisi maratonia juostu ja mandariinikiinaa opiskellaan lauantai-iltapäivisin yhdessä tyttären kanssa. 

Älkää ymmärtäkö väärin, minäkin olen perfektionisti, mutta työskentelen tietoisesti sen eteen etten olisi. Siksi en halua pitää yllä minkäänlaista illuusiota, että perfektionismi olisi jotenkin ihailtavaa tai tavoiteltavaa. 

Agata-Serge-LOfficiel-Thailand-Stephanie-Joy-Field-4.jpg

Omaa perfektionismiani kuvailisin suorittamisen, armottoman itsekritiikin ja pikkutarkkuuden noidankehäksi. Olen vaatinut itseltäni täydellistä suoritusta koulussa, yliopistossa, työelämässä, useissa harrastuksissa ja tietyissä ihmissuhteissa. Tämän lisäksi on ollut tärkeää pitää yllä tietynlaista ulkomuotoa ja vaikutelmaa, sellaista että kaikki on järjestyksessä, chakrat tasapainossa, meditoin joka aamu ja jaksan hymyillä. Että kyllä minä pärjää ja kaikki on oikein ihanaa ja fantastista.

Olen viettänyt lukuisia tunteja potien syyllisyyttä, että en kirjoittanut tarpeeksi, en ollut tarpeeksi pitkään kirjastossa, olisi pitänyt jäädä vielä tunniksi toimistolle, olisi pitänyt käydä esitelmä vielä kerran läpi, olisi pitänyt tehdä paremmin ja enemmän. Olen katsonut itseäni ja tuotoksia ajatellen, että tämä on aivan kamalaa, ihan surkeaa, miten mä voin olla näin huono?

Yliopistossa ja koulussa vihasin ryhmätöitä, koska en halunnut oman tulokseni riippuvan muista. Työelämässä olen ollut kontrolloiva ja ahdistunut helposti kollegoiden rennosta työotteesta. Rakentava kritiikki muuttuu korvissani henkilökohtaiseksi arvosteluksi ja pahimmassa tapauksessa säilyy muistissani vuosikausia. En osaa iloita oikein mistään, mikä liittyy töihin tai opiskeluun, koska mikään ei ole tarpeeksi hyvä. 

Agata-Serge-LOfficiel-Thailand-Stephanie-Joy-Field-3.jpg

Performanssini kääntöpuolella ovat sydäntä riipivät yksinäisyyden tunteet, ylisuorittaminen, viisitoistatuntiset päivät kirjastossa ja suunnaton ahdistus, että mitä jos minä epäonnistun tai paljastun täysin keskinkertaiseksi, siis sellaiseksi ihan tavalliseksi. 

Tässä lienee omalla kohdallani perfektionismin kipein paikka. Tavoittelen täydellistä, siis jotakin out of this world, koska en voi sietää ajatusta, että minäkin olen aivan tyystin tavallinen tyyppi, samanlainen kuin kaikki muutkin. Ja juuri siksi arvokas. 

Kun identiteetti on rakentunut lähinnä onnistumisten varaan, on hankala tunnistaa, että kuka minä oikeastaan edes pohjimmiltani olen. On ollut kivualiasta huomata, että ei riitä itselleen. 

Agata-Serge-LOfficiel-Thailand-Stephanie-Joy-Field-5.jpg

Olen yrittänyt löytää perimmäisiä syitä perfektionismilleni. Johtuuko se lapsena kuulluista kehuista? Isoisälläni oli tapana antaa minulle aina kymppi kympistä ja tietysti vanhempani kehuivat myös, mutta samalla painottivat, että onnellisuus on tärkeintä. Kenties perimmäinen ongelma on kuitenkin se, että arvostan ja arvotan itseäni ennen kaikkea onnistuneiden suoritusten kautta, koska olen tehnyt niin lapsesta saakka.  

Kuinka siis olla itselleen armollisempi? Kuinka olla riittävä ilman määreitä, titteleitä tai saavutuksia? Olen elänyt tässä kierteessä kohta yli viidentoista vuoden ajan, puhunut itselleni rumasti vaatien täydellisyyttä ja ehdotonta itsekuria ilman virheitä tai epäonnistumisia. 

Seuraavien viidentoista vuoden ajan opettelen rakastamaan itseäni, olemaan tekemättä, tekemään vain vähän, riittämään tällaisena ihan hyvänä, tavallisena. 

Agata Serge for L’Officiel Thailand

Suhteet Oma elämä Hyvä olo Mieli