Makoilemme ystäväni kanssa hänen sängyllään Firenzessä ja haaveilemme. Ystäväni haaveilee uudesta pyörästä ja kivasta professuurista. Siis sitten joskus, joskus parinkymmenen vuoden päästä, hän naurahtaa. Uusi pyörä tosin siintää jo lähitulevaisuudessa. Minun unelmani liittyvät pitkälti kaupunkeihin, joissa haluaisin vielä asua. Beirut, Pariisi, Tokio, Muscat, Bangkok, listaan ystävälleni. Kenties vielä uudestaan New York ja ehkä Lontoo. Milanossakin olisi kiva asua. Ystäväni nyökyttelee ja hymyillee. Muuttaisit takaisin Eurooppaan niin oltaisiin lähekkäin, pleeeeeease.  

Haaveilen asumisesta vielä monessa eri maassa ja kaupungissa, vaikka oikeastaan jatkuva muuttaminen on aika haastavaa ja välillä vaikeaakin. Muuttamisen vai pysymisen dilemma onkin tällä hetkellä yksi elämäni kimuranteimmista kysymyksistä. Ja kyllä, todellinen first world problem. 

Ajatus siitä, että asuisi jossakin kaupungissa esimerkiksi 50 vuotta on mielestäni todella kaunis. Pystyisi juurtumaan ja seuraamaan kaupungin kehitystä sekä havannoimaan muutoksia. Olisi myös ihanaa käydä samassa ravintolassa suurin piirtein joka viikko vuosikymmenien ajan ja noin ylipäätänsä saavuttaa ”aidon paikallisen” statuksen, identifioida tietyn maan ja kaupungin kanssa. 

Mutta toisaalta…tylsistyisinkö minä? Jaksaisinko ja pystyisinkö asumaan samassa kaupungissa vuosikymmenestä toiseen? Paikasta toiseen muuttamisella on puolensa, sillä se tuntuu niin vapaalta ja voimaannuttavalta. Toisekseen, se tyydyttää uteliaisuuttani, eikä matkustaessa pysty kokemaan samanlaista arkea. Enkä jaksaisikaan matkustaa vain matkustamisen takia hirveän paljoa. 

Omalla kohdallani on niin, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä mutkikkaampia nämä asumiseen liittyvät valinnat ovat. Työkuviot monimutkaistuvat, eikä kumppania välttämättä kiinnosta liihahdella maasta toiseen. Valintoja tehdessä täytyy punnita myös muita asioita kuin missä haluaisi asua. Onko se järkevää uran kannalta? Olisiko se hyvä paikka saada lapsia? Onko se liian kaukana vanhemmistani? 

Toisekseen, ulkomailla asuminen, saatika itse muuttaminen, eivät ole mitenkään glamoröösiä. Pakkaamisesta tulee vuosi vuodelta epämiellyttävämpää eikä aloilleen asettuminen ja uuteen maahan sopeutuminen ole pelkästään mielenkiintoista tai ihanaa. 

Omalla kohdallani muuttohaaveeni liittyvät varmasti myös siihen, että olen aina toivonut, että minulla olisi useita elämiä. Tätä fantasiaa on tietysti helpoin toteuttaa muuttamalla paljon. Elämä – ja minä – oli hyvin erilaista New Yorkissa verrattuna Dohaan tai Roomaan. Kun on kerran päässyt tähän muutoksen ja ”uudelleen syntymisen” makuun, ajatus pysyvämmästä elämästä tuntuu vähän ahtaalta. Aivan kuin pitäisi valita vain yksi elämä. Vaikka eihän se tietenkään todellisuudessa tarkoita sitä. Samalla tavalla itsestään voi löytää uusia puolia ja tehdä erilaisia asioita kotikaupungissaan, mutta tietysti muutoksen löytäminen tuntuu helpommalta toisella puolella maapalloa.  

Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että edessäni on muutto maahan, jossa olen jo aikaisemmin asunut ja joka ei suoraan sanottuna kiinnosta ihan kauheasti. Suhtaudun ajatukseen tyynesti, vaikka haaveilenkin pikkuasunnosta Beirutin Mar Mikhaël -naapurustosta ja pitkistä sunnuntailounaista poikaystäväni kanssa. Kenties tulevaisuudessa sitten. 

Ylioppilaskutsussani luki: Minä en aio enää elää turvallista, paikallaan pysyvää elämää. Luon itse oman onneni. Suuret tehtävät odottavat minua. Elämä on lyhyt, minä lähden pois. (Muumipappa nuorena.) No, suurista tehtävistä en tiedä, enkä tiedä sitäkään, kannattaako ihmisen tavoitella ensijaisesti vaarallista elämää, mutta silti Muumipapan sanat ovat johdatelleet minua ja toivottavasti johdattelevat tulevaisuudessakin.

—

Coco Rocha by Xavi Gordo for Elle Spain September 2012.