Vuonna 2015 asuin Roomassa kuusi kuukautta. 

Vasta matkustettuani takaisin Italiaan tänä vuonna ymmärsin, kuinka erilaista elämäni oli Roomassa verrattuna muihin asuinpaikkoihini. Yksi täydellinen (vai kenties täydellisen italialainen?) viikko Milanossa rakkaan ystäväni luona sai minut muistelemaan noita kuutta kaunista kuukautta.

Ensiksikin, elo Roomassa oli paljon onnellisempaa aikaa verrattuna aikaisempaan arkeeni Alankomaissa. 

Muistoissani nuo Roomassa vietetyt kuukaudet ovat verrattavissa elämäni rakkaimpiin kesälomiin ja muihin erityislaatuisiin muistoihin, kuten ensimmäisiin ihastuksiin ja salassa vaihdettuihin suudelmiin.

Toisekseen, Rooma kun vain on niin ainutlaatuinen. Näin tietysti ajattelevat kaikki omista rakkaistaan, oli kyse sitten mistä tahansa lempiasioistamme; ihmisistä, neuleista, kaupungeista. 

Mikä sitten teki elämästä niin onnellista* Roomassa?

Kyse on, luonnollisesti, monien tekijöiden summasta. 

Olin rennompi itseäni kohtaan. En stressannut yliopistosta tai itsestäni läheskään niin paljon kuin aikaisemmin. En suunnitellut joka ikistä viikoittaista tuntiani, vaan menin mieleni mukaan yliopistolle, ravintoloihin, ulos, puistoihin, museoihin, ystävien luokse, Napoliin. Minne ikinä. 

Aina oli aikaa mennä viinilasilliselle tai parille. Tai teknobileisiin. Tai syömään hyvin ja pitkän kaavan mukaan. Ja niin, ruoka oli erinomaista, sekä pikkukeittiössäni että sen ulkopuolella.

Auringonlaskut olivat upeita. Ja niiden katsomiseen oli aina aikaa.

Mutta ei elämä pelkkää auringonlaskujen katselua tosin ollut. Tein kursseja paikalliseen yliopistoon ja yritin kuumeisesti miettiä, mitä tekisin loppuelämälläni. Niin, koska yliopiston viimeisenä vuotena valmistumisen jälkeinen aika tuntuu koko loppuelämältä.

Testacciossa istuskellessani tein itselleni monta B-suunnitelmaa. Ole duunissa WFP:llä, näe maailmaa ja muuta sitten takaisin Roomaan, äläkä lähde enää koskaan pois. Perusta rento luomuruokaravintola Roomaan Lorezon kanssa ja hanki kakkosasunto Sisiliasta. Hae kauppikseen ja mene Guccille, pysy ikuisesti Roomassa. 

Todellisuudessa minulla ei ollut mitään käsitystä, mitä halusin tehdä valmistuttuani. Toivon vain, että pystyisin säilyttämään Roomassa opitun rennon otteen elämään ja että voisin jäädä Roomaan. Lievästä kriiseilystä huolimatta olin onneni kukkoloilla ja miltei joka aamu todella onnellinen herätessäni pratilaisessa pikkuasunnossamme.

Istuin lempiprofessoni luennoilla säntillisesti ja viittasin ahkeraan, koska minulla oli yksinkertaisesti niin paljon sanottavaa ja kommentoitavaa. Erään toisen professorin luennot skippasin tuntematta sen huonompaa omatuntoa (tästä kehityksesta olen suunnattoman ylpeä. Ennen nimittäin olin niin tunnollinen, etten jättänyt menemattä luennolle kuin force majeur -tilanteissa, esimerkiksi 39-asteen kuumeessa.) No, Roomassa opin, että force majeur -tilanteita voivat olla lempigallerian avajaiset tai aurinkoinen iltapäivä Villa Borghesessa.

Rooma antoi loistavat puitteen huolettomuuteen. Opin italialaisilta hetkessä elämisen taidon ja luottoni elämään vahvistui. Che sera, sera. Ja sen oppiminen, tai pikemminkin uudelleen löytäminen oli parasta noissa kuudessa kuukaudessa.

—

*Kuten elämässä yleensä, myös Roomassa oli vähemmän onnellisia päiviä, mutta ne ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Tai kenties muistini on vain pyyhkinyt kaikki vähemmän onnelliset päivät pois. Ja tietysti – kyllähän me myös raivosimme Roomassa. Opin tuntemaan kollektiivista ärsytystä paikallista byrokratiaa ja julkista liikennettä kohtaan. Ja pitämään puoleni lähikaupassa ja aamukaffejonossa. Erinomaisia elämänoppeja myös. Ja loppujen lopuksi kaikkialla ja kaikilla oli pilkettä silmäkulmassa.