Vuoden ensimmäisenä päivänä katsoin melkein kaikki Syke-sarjan jaksot, heitin kasan vanhoja pikkareita roskikseen ja vastasin pariin Happy New Year -viestiin. Menin nukkumaan ennen yhdeksää ja ajattelin, että jaahas. Uusi vuosi. 2017. Kaksituhattaseitsemäntoista, twentyseventeen. Muistutin itseäni, että huomenna on ostetattava D-vitamiineja ja leikattava hiukset. Uusi vuosi, jne.

Vuoden viimeisenä päivänä kävelin pikkulammella, kävin pitkäkseni ja mietin, että jaahas, vuoden viimeinen päivä. 2016. Kaksituhattakuustoista, mitäs mä olen tänä vuonna oikein tehnyt? Muuttanut New Yorkiin vähän niin kuin vahingossa. Ottanut tatuoinnin tunnin pohdiskelun jälkeen, taputtanut Obamalle ja hänen viimeiselle puhelleen YK:ssa, istunut viisitoista tuntia bussissa matkalla Albaniasta Kreikkaan, itkenyt sisareni kanssa FaceTimessa ja tehnyt kolme kertaa riisipuuroa.

Nyt viikolla seitsemän vuonna 2017 kalenterini täyttyy ennennäkemätöntä vauhtia. On näyttelyitä, elokuvia, kahviloita, baareja, ystäviä ja joogatunteja. Ennen kaikkea on määrittelemätön määrä uusia alkuja. Vuosi 2016 tuntuu miltei yhtä kaukaiselta kuin 1998.

On myös eräs viehättävä uuden ihmissuhteen alku. Nimittäin minun ja kahvimieheni (Coffee Guy). Tapaamme joka arkiaamu viidennellä avenuella. Universumille kiitos kahvista ja kahvimiehista. Ja siitä tietysti, että kahvimieheni on aivan työpaikkani vieressä. 

— 

Still wishing Happy New Year.