New Yorkissa alkoi vihdoin olla syksy. 

Minulla ei ollut sukkahousuja, vaikka mittari aamuisin näytti suht alhaisia lukemia. (Jep, syksyn ultimate mittari on sukkahousut ja villakangastakki, edes eurooppalaisittain auki).

Sanon ’eurooppalaisittain’, koska mieleeni tulvii kuvia milanolais- ja pariisilaisleideistä huolettomasti ilman sukkia villakangastakit auki viilettämässä.

No, nyt mittarissa on +26 astetta. Villakangastakit pysyvät siis kaapissa. Kuljin viikonloppuna trenssi visusti kiinni poolokauluspaidassa, mutta juuri nyt viiletän takki todella auki. Sukkahousuja minulla ei luonnollisestikaan ole jalassa. Poolojakaan ei ole enää, valitettavasti, sillä on niin kuuma. 

No mutta, eipä ole ainakaan loskasää. (Silver lining etc).

Askeleet ovat vieneet ympäri Upper West Sidea (kuvassa lempirakennukseni koko New Yorkissa – the Ansonia. Olin siellä asuntonäytössä viime keväänä. Ahhhhhhh, #buildinggoals).

Asunnoista puheenollen, viime aikona on eletty muutenkin suurten kysymysten (maisteriohjelmat, minne muuttaisin seuraavaksi, mistä löytää töitä, kuka minä olen*) sekamelskassa. Siksi olenkin keskittynyt pienempiin kysymyksiin (mitä teetä ostaisin, mitkä kengät laittaisin töihin, minne menisin lounaalle?).

Sitten olen yrittänyt muistuttaa itseäni, että koko elämä koostuu pikkuasioista. On lentokoneita, juhlamekkoja, samppanjalaseja, kukkakimppuja ja valkoisia kauluspaitoja. Rukousnauhoja, museoita, Wolfordin sukkahousuja, itkuisia hyvästejä, lusikoita, tenttikirjoja ja jalokiviä. On uusia asuntoja, vanhoja lautalattioita, outoja kämppiksiä, kahvikuppeja, pyykkikoneita, uusia alkuja ja vanhoja kasvoja. 

Ja juuri nyt on ilmassa malttamattomuutta.

Tulis jo syksy!

*peruskakskytjotain tyypin sunnuntaipohdinnat etc. 

—

It’s getting hot in NYC. Why???