Parhaat ystävät, onko heitä?

Minulla ei ole yhtä parasta ystävää. Ei bestistä, BFF:ää tai sielunsisarta. Toki minulla on hyviä ystäviä (tosin eikös oletus ole se, että kaikki ystävät ovat ”hyviä”), mutta ei vain yhtä ”parasta” tai kaikin puolin ”lähintä”.

Vierastan sanaa ”paras”, vaikka samalla minusta tuntuu hassulta kuvailla joitakin ystäviäni ilman mitään selventävää etuliitettä, koska he tuntuvat niin uskomattoman tärkeiltä ja  merkityksellisiltä. Pelkkä ”ystävä” tuntuu jopa vähättelyltä, kun on niin tottunut paras ystävä -ilmiöön ja toisaalta myös ystävyyteen liittyviin hierarkioihin.

Erityisesti nuorempana parhaan ystävän konsepti oli kuitenkin merkittävä. Nuori tyttö oli oikeastaan jopa hieman puutteellinen ilman parasta ystävää, uskottuaan, jonka kanssa jaettiin kaikki. Näille lapsena solmituille suhteille tyypillistä oli kokonaisvaltaisuus, jopa eräänlainen symbioosi. Tällainen ”paras” ystävyys oli usein myös sopimus. Yhdessä sovittiin, että me olemme parhaita ystäviä, joka tietysti tarkoitti sitä, että suhteeseen ei mahtunut enää kolmatta osapuolta.

Tällaisessa ystävyydessä on toki myös puolensa. Tuntui ihanalta, että on joku ihminen, joka todella välittää ja jolle on prioriteetti. Siinä mielessä varmasti osa näistä ystävyyssuhteista voidaan nähdä jopa eräänlaisena parisuhteen harjoittelemisena. Parhaan ystävän kanssa luotiin oma maailma, jossa oli turvallista ja intiimiä.

Vanhempana parhaan ystävän merkitys ja asema korostuu erityisesti populaarikulttuurissa ja mediassa. Erityisesti naisten välisissä ystävyyden kuvauksissa painottuu suhteen symbioosi ja parhaan ystävän rooli tukipilarina, kaasona ja lasten kummina.

Millaista tuntuu olla aikuinen, jolla ei ole vain yhtä parasta ystävää? Jos ei ole olemassa vain yhtä, Meredith Grayn sanoin, my person -ihmistä,  todellista sielunystävää? Se voi tuntua yllättävän kipeältä, vaikka ympärillä olisi täydellisen rakkaita ja merkityksellisiä tyyppejä – ja varmasti osittain siksi, että paras ystävä -instituutio on vieläkin melko voimakas.

Ei parhaissa ystävissä ole tietenkään mitään vikaa, päin vastoin. Mielestäni on tosi upeaa, jos esimerkiksi lapsuuden paras ystävyys on kantanut aikuisuuteen asti ja ystävyyden molemmat osa puolet ovat tyytyväisiä. Kyseenalaistan pikemminkin tällaiseen suhteeseen liittyviä odotuksia ja toisaalta myös ajatusta, että meillä kaikilla olisi vain yksi paras ystävä. Tällainen suhde, jota määrittää omistaminen ja selvät hierarkiat, tuntuu itsestäni oudolta ja ehkä jopa vähän ahdistavalta.

Eli…is it just me? Onko tällainen paras ystävä -instituutio mielestänne olemassa?

___

Andreas Ortner for ELLE Germany with Vanessa Stan and Alicija Laureen.

suhteet ystavat-ja-perhe
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *