Rakkaudesta Pariisiin

thumb_Paris2_1024.jpg

thumb_Paris_1024.jpg

thumb_Paris4_1024.jpg

thumb_Paris11 (place!!!)_1024.jpg

thumb_Paris5_1024.jpg

thumb_Paris9_1024.jpg

thumb_Paris15_1024.jpg

thumb_Paris13_1024.jpg

Matkustin ensimmäisen kerran Pariisiin 11-vuotiaana tätini ja setäni kanssa. Vietimme pidennetyn viikonlopun ranskalaistuneen sukulaisneidin luona 16. kaupunginosassa. Liekö mikään muu yksittäinen lapsuuteni tapahtuma vaikuttanut elämääni yhtä suuresti kuin tuo matka. 

Rakastuin palavasti Pariisiin, enkä Suomeen palattuani puhunut mistään muusta kuin uudesta lempikaupungistani. Koko viidennen luokan kevään kirjoitin aineita Pariisista ja unelmoin omasta pikkukodista siellä. Ja rakkaus säilyi, sillä yläasteen lopussa kirjoitin Pariisista aina tilaisuuden tullen.

Ensimmäisen Pariisi -lomani soundtrack oli Avril Lavignen Let Go -albumi. Ostin sen Helsinki-Vantaan lentokentältä ja kuuntelin sitä kannettavasta CD-soittimestani koko lennon ajan. Saavuttuamme Pariisiin muistan, kuinka tätini nautti lasillisen viiniä sukulaisneitimme kanssa, minä join cokista ja stereoista kuuluui Complicated.

Pariisi -päiviimme kuuluivat croissantit alakerran leipomosta, kävelyretket ympäri kaupunkia, Disneyland, Louvre ja kenkäkaupat. Muistan tätini sovittelemassa kenkiä söpöissä pikkuputiikeissa ja muistan ajatelleeni, että hän on eräänlainen Carrie Bradshaw (11-vuotiaan silmissä kuka tahansa korkeita korkokenkiä osteleva vaalea viehättävä nainen on vähintään Carrie Bradshaw’n kaksoisolento ellei sielunsisar). 

Vuosien saatossa rakkauteni Pariisiin kasvoi. Keväisin tunsin järisyttävää kaipuuta lempikaupunkiini. Diagnosoin itselleni akuutin Pariisin -ikävän. Taudinkuvaan sisältyi sydämentykytystä, melankoliaa ja päämäärätöntä haaveilua. Lääkitsin ikävääni katsomalla Amélieta viikottain ja lukemalla kasapäin kirjoja maailman upeimmasta kaupungista. 

Äärimmillään Pariisi -intoni oli, kun päätin ihastua systemaattisesti vain pariisilaisiin kundeihin. (OK, oli siellä joukossa myös yksi ranskalainen ei-pariisilainen, joka oli asunut koko elämänsä Brysselissä). Vierailin kaupungissa vuosittain ja vannoin, että joku päivä Pariisi olisi kotikaupunkini. Olin Pariisissa talvella, keväällä, kesällä ja syksyllä. Koin siellä unohtumattomia hetkiä äitini ja sisareni kanssa keskellä kuuminta elokuuta, matkustin sinne läheisimpien ystävättärieni kanssa erottuani ensimmäisestä poikaystävästäni. Tanssimme salsaa jossain päin Canal St Martin -naapurustoa ja olimme after party -bileissä pikkuhuoneistossa Montparnassessa. Olen istunut pariisilaisen sairaalan ensiavussa, poliisiasemalla, jäänyt jumiin metroasemalle, tullut kaupunkiin lentäen, autolla, junalla ja bussilla. Olen ollut niin äärettömän onnellinen ja käsittämättömän surullinen Pariisissa, Pariisin kanssa ja Pariisin vuoksi. 

Vuodet kuluivat, minä vierailin kaupungissa vähintään vuosittain, mutta sitten jokin muuttui. En ole käynyt nyt Pariisissa sitten joulukuun 2014. Ja se oli ihana matka se. Ystäväni Julian ja minä vietimme neljä onnellista päivää Pariisissa kierrellen museoita11-vuotias minäni olisi varmaankin kauhuissaan. Ei Pariisia kahteen vuoteen?! En voi kuin lohduttaa häntä. Pariisilla on erityinen paikka sydämessäni, muttei se enää ole ainoa kaupunki sydämessäni. Ja hyvä niin. 

Palaan Pariisin lopulta. Universumi yksin tietää, jos vaikka vietän siellä eläkepäiviäni. Varmaa on se, että teen siellä samoja asioita kuin vuonna 2002. Syön croissanteja, kiertelen kenkäkauppoja ja olen onnellinen, että minulla on Pariisi.

We’ll always have Paris

suhteet oma-elama matkat
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *