Hitautta ja varmuutta

Nimeän blogini tästä lähtien hämäläisblogiksi, koska näköjään keskimääräinen aikaväli postauksien välillä lienee noin kuukausi. Pari viikkoa sitten aloin kirjoittaa blogipostausta aiheesta koti-ikävä, mutta en julkaissut sitä, koska tuntui ettei minulla ollut aiheesta vielä tarpeeksi sanottavaa. Koti-ikävä tällä hetkellä on hieman kaukainen käsite, mikä on outoa koska olin jotenkin olettanut, että viimeistään joulun alla tunnen edes pientä koti-ikävää. Nyt kuitenkin löydän itseni istumasta Brisbane-kotini kuistilla jo elämää nähneellä nahkasohvalla pukeutuneena shortseihin ja toppiin ilman, että tunnen sisimmässäni edes pientä koti-ikävää. Australiaa takana on reilu kolme kuukautta ja tunnen oloni vähintäänkin yhtä kotoisaksi, kuin mitä Suomessa koskaan.   

Asiat ovat hyvin. Herään joka aamu yhdeksän aikaan, syön aamupuuroa ja katson edellisen illan puoli yhdeksän uutiset Yle Areenasta. Päiväni täyttyvät Suomiradion touhuista, kuntosalilla käymisestä, auringonotosta South Bankissa ja uusien ihmisten tapaamisesta. Näin esimerkiksi. Tänään sain suoritettua Suomiradiolla paneelikurssin loppuun, joten minulla on nyt uusi todistus CV:hen laitettavaksi.

Aika Brisbanessa alkaa olla lopussa. Tuntuu oudolta, koska aika on mennyt todella nopeasti ja en osaa oikein vielä hahmottaa sitä, että kohta todellakin on aika pakata taas rinkka ja jättää yksi kodiksi kutsumani paikka taakse. Voiko kodiksi kutsua paikkaa, jossa on asunut vain kolme kuukautta? Kuka sen määrittelee? Mikä on kodin käsite? Onko koti sittenkin vain tunnetila, eikä mikään konkreettinen paikka? Olen ehkä joskus kuullut, että jotkut ihmiset määrittelevät kodikseen koko maailman. Jotkut ihmiset kykenevät tuntemaan olonsa kotoisaksi missä vain. Itse en tähän ryhmään kyllä kuulu, mutta jostain kumman syystä olen saapunut paikkaan, missä ei tarvitse olla ahdistunut. Ei tarvitse tuntea, että kadulla kävellessään rintaa pistää jokin outo tunne siitä, että jokin on vialla. Suomessa usein pohdin, että mikä on tämä epätyytyväisyyden tunne, tämä outo tyhjiö, jonka täytteeksi en keksi yhtään mitään. Ihmisellä voi olla kaikkea. Voi olla ihana koti, ihania ystäviä, ihana perhe ja hyvä opiskelupaikka tai työ. Ja silti voi olla se jokin tunne, että jotain puuttuu. 

Missään nimessä en ajatellut, että Australiaan lähtiessäni löytäisin minkäänlaista onnea. Enkä tiedä, että olenko edelleenkään sitä löytänyt. Eikä kaikki asiat Australiassa tai tähänastisella matkallani ole olleet hyvin. Kamppailen edelleenkin terveyteni kanssa ja ei kaikki muutkaan asiat ole menneet putkeen. Mutta silti olen saavuttanut täällä jonkinlaista sisäistä rauhaa ja itsevarmuutta omasta itsestäni. Eikä tässä nyt varmaan koskaan olla valmiita, varsinkaan jos on halua kasvaa ihmisenä koko ajan. Pysähtymisen voi valita. Voi jäädä paikalleen eikä kasvaa enempää, jos niin haluaa. Mutta jos on halua kasvaa, niin kasvua voi jatkaa loputtomiin. Aina on uusia asioita opittavana, aina on lisää ymmärrettävää, lisää paikkoja mitä nähdä ja asioita mitä kokea. Ihmisen aivokapasiteetti on valtava, käytämme siitä vain minimaalisen osan. Jos kaikki se käyttämättä jätetty aivokapasiteetti käytettäisiin uusien asioiden oppimiseen ja elämänviisauden kasvattamiseen, olisi ehkä maailma parempi paikka. Tai sitten ei, kuka näitä asioita oikeasti tietää. 

Joulu saapuu myös Australiaan, mutta tänä vuonna joulufiilistä ei juuri ole. On vaikeaa odottaa joulua, kun ulkona on yli 30 astetta lämmintä. Mutta tänä vuonna en edes kaipaa joulua. En osaa kaivata sitä, koska olen edelleen sitä mieltä, että oikea joulu on silloin, kun on kunnon nietokset ja voi pukea villasukat jalkaan. Tänä vuonna valitsen mieluummin tämän lämmön, koska tämä lämpö tuntuu nyt sata kertaa paremmalta, kuin ajatus joulusta Suomessa sateessa tai loskassa pitkän, pimeän syksyn päätteeksi. Ehkä australialaiset ovat juurikin siksi niin letkeitä ja ystävällisiä – tämä valo vaan tekee ihmiselle niin paljon. Vaikka joskus tuntuu, että on niin kuuma, että heikottaa, niin silti tämä kaikki valo voittaa pimeän. 

Tällä kertaa postaus ei sisällä kuvia ihan vain oman laiskuuteni vuoksi. Seuraava postaus tulee vielä ennen, kuin lähden Brisbanesta, eli ennen 30.12. Terveisiä kaikille sinne Suomeen, olette mun sydämessä. 

 

 

kulttuuri matkat
Kommentit (1)
  1. Voi Veera! Tätä mä just tarkotin, että mulla on niin ikävä kun ei päästä juttelemaan! Koska mä niiiin ymmärrän mitä sä tarkotat tossa tekstissä, sillä meidän ajatuksen kulku on samanlaista! Mutta hei, nauti sielä! Jouluja tulee ja menee, eikä siinä juhlassa loppujen lopuksi mitää ihmeellistä ole 😀 Paljon halauksia ja pusuja täältä harmaasta Suomesta!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *