Pienistä asioista koostuu isompi kokonaisuus.

Olen kuluttanut viimeisen 3,5 kuukauden aikana aivan liikaa rahaa kahviin. Kahvinkeittimet eivät näytä samalta, kuin Suomessa. Kaupasta ei saa Presidenttiä tai Juhla Mokkaa. Käsitettä musta kahvi maitovaralla ei ole. Sen sijaan olen tilannut kahvilasta flat whiten kymmeniä kertoja. Kotiin ostan pikakahvia, jonka sekoitan kuumaan veteen. Se on ihan ok, pitää vain laittaa runsaasti maitoa joukkoon.

Stereosonic pari viikkoa sitten.

Yleiset vessat ovat ilmaisia ja siistejä ja helposti löydettävissä noin yleisesti. Käsipaperia ei koskaan ole. Meininki on kuin Turun yliopiston opiskelijaravintola Assarin ullakon yleisessä vessassa; on vain käsien kuivaaja, joka ei toimi kunnolla ja joka saa vain veden leviämään ranteisiin ja hihat menee märäksi. Australiassa sentään ei ole hihaongelmaa, koska niin. Kuuma.

Jalankulkijat ovat aivan toisarvoisessa asemassa autoilijoihin nähden. He kerkeävät juomaan kahvit, aikuistumaan ja muistelemaan mennyttä nuoruuttaan sen ajan, mitä joutuvat odottamaan liikennevaloissa valojen vaihtumista. Tämän lisäksi Brisbane, tuo lähes kahden miljoonan ihmisen kaupunki, ansaitsisi stipendin paskasti järjestetystä julkisesta liikenteestä. Busseja ja junia kulkee, mutta jos jonnekkin pidemmälle haluaa, on sinne pääseminen hien, tuskan, kyynelten ja parin kirosanan takana. Tästä esimerkkinä eilinen kolmen suomitytön matka Ikeaan. Kaksi heistä ajoi sinne autolla ja yksi (meitsi) saapui paikalle julkisilla. Reissun päätteeksi Iida sanoi: ”Olipas hei nyt kyllä paska reissu”. Tähän kaikkeen liittyi huonosti järjestetyn joukkoliikenteen ja vaarallisten tienylistysten lisäksi höpöjä puhuva navigaattori, Chinese joku Church ja se tosiasia, että Ikeasta oli glögi ja piparit loppu. Ei sitten, emme olisi glögiä kaivanneetkaan. 

Lähellä kotiani eräässä risteyksessä on hämähäkin verkko. Hämähäkki on tehnyt verkon kahden katulampun tai semmoisen pylvään väliin. Verkko on aivan massiivinen. Verkossa asustava hämähäkki ei ole ihan kämmeneni kokoinen mutta aika läheltä liippaa. Siinä se asustelee ja oleskelee päivät pitkät. 

Etsi kuvasta hämis.

Elämä on joskus hyvin helppoa.

Sushi on aivan liian halpaa ja aivan liian saatavilla. Mutta maistuu edelleen.

Brisbanessakin on kissakahvila. Need I say more? I mean, cutenessoverload.

Kissa paistatteli päivää Brisbanen kissakahvilan pihalla.

On niin outoa, että kirjoitan tätä päivää ennen jouluaattoa ja olin juuri muutama tunti sitten ottamassa aurinkoa ja auringon kunnolla paistaessa kuumuus tuntui hetkellisesti jo aika pahalta. Jätin kirjan aurinkoon hetkeksi. Kirjan kansi lähes poltti kättä, kun hetken päästä poimin sen siitä.

Ihanaa joulun aikaa kaikille siellä ruudun toisella puolella 🙂 

Nimeän blogini tästä lähtien hämäläisblogiksi, koska näköjään keskimääräinen aikaväli postauksien välillä lienee noin kuukausi. Pari viikkoa sitten aloin kirjoittaa blogipostausta aiheesta koti-ikävä, mutta en julkaissut sitä, koska tuntui ettei minulla ollut aiheesta vielä tarpeeksi sanottavaa. Koti-ikävä tällä hetkellä on hieman kaukainen käsite, mikä on outoa koska olin jotenkin olettanut, että viimeistään joulun alla tunnen edes pientä koti-ikävää. Nyt kuitenkin löydän itseni istumasta Brisbane-kotini kuistilla jo elämää nähneellä nahkasohvalla pukeutuneena shortseihin ja toppiin ilman, että tunnen sisimmässäni edes pientä koti-ikävää. Australiaa takana on reilu kolme kuukautta ja tunnen oloni vähintäänkin yhtä kotoisaksi, kuin mitä Suomessa koskaan.   

Asiat ovat hyvin. Herään joka aamu yhdeksän aikaan, syön aamupuuroa ja katson edellisen illan puoli yhdeksän uutiset Yle Areenasta. Päiväni täyttyvät Suomiradion touhuista, kuntosalilla käymisestä, auringonotosta South Bankissa ja uusien ihmisten tapaamisesta. Näin esimerkiksi. Tänään sain suoritettua Suomiradiolla paneelikurssin loppuun, joten minulla on nyt uusi todistus CV:hen laitettavaksi.

Aika Brisbanessa alkaa olla lopussa. Tuntuu oudolta, koska aika on mennyt todella nopeasti ja en osaa oikein vielä hahmottaa sitä, että kohta todellakin on aika pakata taas rinkka ja jättää yksi kodiksi kutsumani paikka taakse. Voiko kodiksi kutsua paikkaa, jossa on asunut vain kolme kuukautta? Kuka sen määrittelee? Mikä on kodin käsite? Onko koti sittenkin vain tunnetila, eikä mikään konkreettinen paikka? Olen ehkä joskus kuullut, että jotkut ihmiset määrittelevät kodikseen koko maailman. Jotkut ihmiset kykenevät tuntemaan olonsa kotoisaksi missä vain. Itse en tähän ryhmään kyllä kuulu, mutta jostain kumman syystä olen saapunut paikkaan, missä ei tarvitse olla ahdistunut. Ei tarvitse tuntea, että kadulla kävellessään rintaa pistää jokin outo tunne siitä, että jokin on vialla. Suomessa usein pohdin, että mikä on tämä epätyytyväisyyden tunne, tämä outo tyhjiö, jonka täytteeksi en keksi yhtään mitään. Ihmisellä voi olla kaikkea. Voi olla ihana koti, ihania ystäviä, ihana perhe ja hyvä opiskelupaikka tai työ. Ja silti voi olla se jokin tunne, että jotain puuttuu. 

Missään nimessä en ajatellut, että Australiaan lähtiessäni löytäisin minkäänlaista onnea. Enkä tiedä, että olenko edelleenkään sitä löytänyt. Eikä kaikki asiat Australiassa tai tähänastisella matkallani ole olleet hyvin. Kamppailen edelleenkin terveyteni kanssa ja ei kaikki muutkaan asiat ole menneet putkeen. Mutta silti olen saavuttanut täällä jonkinlaista sisäistä rauhaa ja itsevarmuutta omasta itsestäni. Eikä tässä nyt varmaan koskaan olla valmiita, varsinkaan jos on halua kasvaa ihmisenä koko ajan. Pysähtymisen voi valita. Voi jäädä paikalleen eikä kasvaa enempää, jos niin haluaa. Mutta jos on halua kasvaa, niin kasvua voi jatkaa loputtomiin. Aina on uusia asioita opittavana, aina on lisää ymmärrettävää, lisää paikkoja mitä nähdä ja asioita mitä kokea. Ihmisen aivokapasiteetti on valtava, käytämme siitä vain minimaalisen osan. Jos kaikki se käyttämättä jätetty aivokapasiteetti käytettäisiin uusien asioiden oppimiseen ja elämänviisauden kasvattamiseen, olisi ehkä maailma parempi paikka. Tai sitten ei, kuka näitä asioita oikeasti tietää. 

Joulu saapuu myös Australiaan, mutta tänä vuonna joulufiilistä ei juuri ole. On vaikeaa odottaa joulua, kun ulkona on yli 30 astetta lämmintä. Mutta tänä vuonna en edes kaipaa joulua. En osaa kaivata sitä, koska olen edelleen sitä mieltä, että oikea joulu on silloin, kun on kunnon nietokset ja voi pukea villasukat jalkaan. Tänä vuonna valitsen mieluummin tämän lämmön, koska tämä lämpö tuntuu nyt sata kertaa paremmalta, kuin ajatus joulusta Suomessa sateessa tai loskassa pitkän, pimeän syksyn päätteeksi. Ehkä australialaiset ovat juurikin siksi niin letkeitä ja ystävällisiä – tämä valo vaan tekee ihmiselle niin paljon. Vaikka joskus tuntuu, että on niin kuuma, että heikottaa, niin silti tämä kaikki valo voittaa pimeän. 

Tällä kertaa postaus ei sisällä kuvia ihan vain oman laiskuuteni vuoksi. Seuraava postaus tulee vielä ennen, kuin lähden Brisbanesta, eli ennen 30.12. Terveisiä kaikille sinne Suomeen, olette mun sydämessä.