Miltä tuntuu viettää 30 vuotta isänpäivää ilman isää
En tiedä biologisesta isästäni juuri mitään. En tiedä miltä hän näyttää, miten hän puhuu tai onko hän edes elossa.
Kumma kyllä, teini-ikään asti en osannut häntä edes kaivata. Sitten siinä teini-iän kriiseilyssä ja kaikessa itsenäistymisessä muistan, kun aloin yht’äkkiä ajattelemaan isääni. Isääni jonka olin nähnyt viimeisen kerran about 5-vuotiaaana. Sen jälkeen en ole häntä nähnyt. Ainoa muisto hänestä on saamani pehmolelut, jotka ovat vieläkin tallessa.
Ensimmäiset tunteet olivat sekoitus kaipuuta ja vihaa – miksi isä ei ole kiinnostunut minusta? Miksi hän ei ole koskaan halunnut etsiä minua käsiinsä? Ei ole koskaan edes soittanut. Vihasin häntä, mutta kuitenkin myös kaipasin.
Myöhemmin tulivat häpeän tunteet. Kun parikymppisenä kavereiden isät auttoivat talujen kiinnittämisessä seinään ja neuvoivat ensiasunnon ostossa, olin kateellinen heille. Ja samalla häpesin, että minulla ei ollut ketään keltä kysyä.
Minulta kysytään usein, haluanko löytää biologisen isäni? Eikö minua kiinnosta tietää hänestä mitään? Miksi ei?
Olen aina vastannut jotakuinkin samalla tavalla, miksi haluaisin etsiä käsiini ihmisen, joka on vain siittänyt minut? Kuulostaa aika kylmältä ilmaisulta, mutta sitä hän minulle on. Ei hän ole isäni, hän on vain joku joka on laittanut minut alulle, jos hän ei halua tietää mitään lapsestaan, niin mistä ihmeestä minun tunnesiteeni häneen olisi syntynyt kaikkien näiden vuosien aikana? Ei mistään.
Isyys on tukemista, opettamista, läsnöloa, puolustamista, rajojen asettamista ja rakastamista. Ei hän ole ollut tekemässä mitään näistä asioista. Kyllä laillisesti hän voi olla biologinen isäni, mutta se mitä isyys oikeasti on, sitä hän ei ole millään lailla.
Nyt kolmekymppisenä huomaan, että vihan, kaipuun ja häpeän jälkeen käsittelen taas uutta tunnetta häneen liittyen. En haluaisi tavata häntä, koska kaipaan isää, vaan jos joku päivä päätyisin tapaamaan hänet, tekisin sen siksi, koska haluan tietää jotain omista juuristani. Haluaisin nähdä, että kyllä minulla ihan oikeasti on ollut joku, joka on laittanut elämäni alulle ja tuolta hän näyttää.
Mutta isä hän ei silti koskaan tulisi minulle olemaan.
En ajattele häntä oikeastaan kovin usein, mutta kieltämättä näin isänpäivänä mieleeni tulee joka vuosi sama ajatus, millainen olisin, jos olisin saanut kasvaa niin, että elämässäni olisi isä?