Hetkistä ja haikeudesta.

Joskus kesän haikeuden saa tallennettua. 

Mieleen tulee hetki, kun kaivat polkupyörän kellarista, laitat kumeihin ilmaa ja puhallat pölyt satulan päältä. Ajat ensimmäistä kertaa sinä keväänä ja tuntuu kuin osaisit lentää.

Kun kävelet kesäyössä Helsingin halki: Baarien edustat täyttyvät hitaasti huojuvista ihmisismassoista, joku nauraa, toiset halaavat, jossain suudellaan kuin viimeistä päivää

eikä sitten koskaan enää tavata.

Laitat kuulokkeet korville ja satunnaistoisto alkaa soittaa juuri tilanteeseen sopivaa kappaletta, kuin elämälläsi olisi oma soundtrack. 

Aurinko on juuri alkanut laskea, kun se nousee taas.

Kun löydät hetkeksi sellaisen hassun yhteyden tuntemattomaan ihmiseen, kuin katoaisitte suureen, ohueen, kimaltelevaan saippuakuplaan, jossa ei ole aikaa eikä paikkaa.

Se on Kohtaaminen isolla Koolla; kuin sielut lentäisivät ilmassa, törmäisivät ja kietoutuisivat toisiinsa hetkeksi. Tutkisivat, tuntisivat ja sitten päättäisivätkin , jostain tuntemattomasta syystä

jatkaa matkaa. 

Kesän kauneus on noissa hauraissa, lyhyissä hetkissä, jossain öiden ja aamujen välillä, jatkuvassa valossa. 

Ja ne hetket! 

Ne saavat minut nauramaan ja itkemään, juoksemaan ja pysähtymään. Ne satuttavat, koska ovat niin kauniita ja aina niin ohimeneviä.

(Niiden takia jaksan hymyillä seuraavan talven.)

Nuo hetket: ihania, pieniä ensirakkauksia koko kesä täynnä!

 

Syksyn tullen pakkaan ne laatikkoon, sidon ympärille satiininauhan ja piilotan ne kellarin taaimmaiseen nurkkaan.

Keväällä taas kaivat ne esiin ja kiinnitän ne pyörän tarakalle ja ajan, kuin en koskaan olisi.

 

(Kesähetkikuvissa suloinen Hanna, jonka silmät syttyvät aina, kun joku kaivaa kameran esille, mikä ihana pikkuruinen pakkaus!) 

 

ps. Tässä juuri tämänhetkiseltä ”elämäni ääniraidalta” biisi nro 1: http://www.youtube.com/watch?v=OOJUsAPbk3s

 

-Janica