H ö y h e n e n k e v y t

Se alkoi hiekanrapinasta sandaalien pohjissa; asfaltti oli nyt jäänyt hetkeksi taaksemme. Edessä näkyi jo pieni pala merta. Siellä se odotti talojen välissä, kaislojen takana, suuri sininen rakkauteni. 

Ilma oli tyyni, vesi kuljetti naurumme varmaan vastarannalle ja toisellekin, ”veden äärellä ei kannata kertoa salaisuuksia” – ajattelin, mutta taisin kertoa silti.

Mietimme mihin kaikki vuodet vierivät ja miksi aina ne kertyvät silmien alle ja vyötärölle tai takamukseen, onko väärin haaveilla olevansa aina välillä joku ihan toinen; joku kiva ja rypytön ja mahaton, joku vailla huolia?

Ja miksi me aina toivomme, etteivät jotkut yöt koskaan päättyisi ja miksi haaveilemme, etteivät toiset ikinä alkaisi (ja mitä kaikkea meillä on ylipäätään lupa tahtoa).

Jos saisimme valita, tekisimmekö toisin? Vai pelaisimmeko kaikki samat kortit tai jaettaisiinko meille uudestaan samat kortit (ja kumpi onkaan parempi käsi; kuningaspari vai kolme jätkää?) 

Istahdimme kivistä rakennetuille rappusille odottamaan auringonlaskua.

Ja kun se tuli, minä otin kuvia.

Sinä olit saanut neuvon; jos olet kuvattavana, sinun täytyy rakastaa kameraa. Ja minä tiedän, että sinä rakastatkin, mutta sieltä toiselta puolelta linssiä.

Mutta katso nyt, ystävä hyvä, tältäkin puolelta kamera rakastaa sinua takaisin.

Aurinko painui horisontin taakse, se ei enää ylettänyt vastapäiselle laiturille, ilta hämärtyi. Ilmassa oli – ensimmäistä kertaa – aavistus syksystä. Puettiin villapaidat, ettei se vaan vielä olisi päässyt iholle.

Tuulessa soi rakkauslaulu; sillan alla ravintolassa, jotkut menivät naimisiin.

Meidän oli aika paeta paikalta.

 

Kuvissa Kaunis Päivä -blogin Miia

 

-Janica