Täytyy myöntää, että puntit tärähtelivät, kun tajusin mihin olin matkustamassa.

Taormina, noin kymmenentuhannen asukkaan pikkukaupunki Sisilian itärannikolla on rakennettu vuoren rinteelle, noin kahdensadan metrin korkeudelle merenpinnasta. 

Meidän hotellimme sijaitsi alhaalla rannalla, mutta melkoisen jyrkässä rinteessä.

Niin ja ylös kaupunkiin pääsee FUNIVIALLA (eli köysiradalla, se kulkee ILMASSA. KORKEALLA. Arvatkaa googletinko heti köysirata+onnettomuus, no googletin, TIETTY.)

Voin sanoa, ettei niin kovin paljon Fun toi Via, jos on kauhea korkeanpaikankammo. 

Aluksi oli ihan kauhuissani ja ihan varma siitä, että tulen litistymään kuoliaaksi valkoisessa peltipurkissa pudotessani tuohon futiskentän keskiympyrään, mutta loppuviikosta jo harmittelin, että pian tämä hauskuus loppuu!

Funiviassa ei suinkaan ollut tarpeeksi.

Hotellihuoneemme parvekkeelta (Joka muuten oli sadanyhdentoista portaan kiipeämisen päässä) oli näinkin mukavat näkymät:

Parina ensimmäisenä päivänä en uskaltanut oleskella parvekkeella. Aina kun astuin sinne, polvissani meni kylmiä väreitä ja jalat meinasivat pettää alta. Loppuviikosta istuskelin partsin lattialla jo tyytyväisenä (istuin lattialla, luit oikein, jostain syystä huijasin niin aivojani, että putoasin paljon matalammalta, nooh tuskimpa se 160 cm matalammalta tuohon paljon auttaisi? Puolustuksekseni sanon, että tuo kaide heilui. Niin ja Sisiliassa on maanjäristyksiä, joten olin jatkuvassa vaarassa, kröhöm.)

Eli mihin ikinä meninkään, olin korkealla, tosi korkealla tai ihan törkeän korkealla. 

Mutta korkeanpaikankammo, se hellitti, antoi periksi. Mieli uskalsi yllättävän pian nauttia mielettömistä maisemista ja kutkuttavasta tunteesta vatsanpohjassa, kun köysiradan vaunu viiletti vauhdilla alaspäin.

Nyt on jo ihan hirmuinen ikävä Etnaa ja Merta.

-Janica