Kuinka paljon voi tapahtua?
Vastaus otsikon kysymykseen on, että aivan älyttömän paljon, jopa niin paljon, että sitä on hyvin vaikea kirjoittaa yhdeksi blogipostaukseksi, yritän silti parhaani.
Asun tällä hetkellä väliaikaisasunnossa ystäväni äidin luona hänen ollessaan poissa kaupungista. Elämäni mahtuu kahteen matkalaukkuun.
Olen myynyt kotini. Olen kirjoittanut hirvittävän määrän runoja. (Pari niistä julkaistaan sellaisessa pöytälaatikkorunoilijoiden kokoelmateoksessa, Huisia!)
Ystäväni teki myös runoihini kappaleita. Minulla on nyt ikiomia lauluja! Se on jotain, mistä en koskaan ole osannut edes haaveilla. Olen myös kovaäänisen, Melinda -nimisen, vaaleansinisen melodican onnellinen omistaja. Ja olen uskaltanut laulaa, niin että joku kuulee.
Monet asiat ovat menneet äärettömän hyvin, muutamat asiat ovat menneet ihan uskomattoman pieleen. Olen ihastunut, minuun on ihastuttu. Olen valvonut ja minun kanssani on valvottu. Olen saattanut aiheuttaa sydänsuruja, minulle on myös aiheutettu melkoisen iso määrä kipua. Olen pettynyt ja olen oppinut. Olen oppinut arvostamaan ja olen oppinut päästämään irti.
Minä olen myös lähdössä.
Ajattelin seikkailla, olen vihdoin tarpeeksi rohkea. Minulla on lentolippu Balille. Minulla on entistäkin enemmän haaveita ja tulevaisuuden suunnitelmia, entistäkin enemmän univelkaa, paljon kirjoitettavaa.
Aion opetella surffaamaan. Toteutan vihdoin haaveen, jota olen kantanut matkassani monen monta vuotta.
Erityisen mahtavaa on, etten enää lähde matkalle pakoon jotain tai kadottaakseni itseni, unohtaakseni jotain, vaan lähden vain lomalle. Lähden lepäämään, tutkimaan, muistelemaan, lukemaan, kirjoittamaan, oppimaan.
Ja minulla on myös paluulippu kotiin.
Parasta kaikessa taitaa olla se, että minulla on monta aivan mahtavaa syytä palata takaisin Helsinkiin.
Jos kaiken tämän mitä olen tuntenut voisi yrittää tiivistää yhteen sanaan, se sana olisi vapaapudotus.
Olen hypännyt alas korkealta jyrkänteeltä. Olen ollut tajuissani koko pudotuksen ajan. Olen katsellut maailmaa aika usein vedet silmissä; hetkien ohikiitävyyttä, elämän kauneutta, välittämisen kipua, luopumisen tuskaa.
Olen päättänyt, että yritän oppia kaikista peloistani, opettelen rauhassa tätä uutta elämää niiden kanssa. Uskon, että pystyn oppimaan kaikista kokemistani asioista ja tunteista.
Olen luvannut itselleni olla avoin, rohkea ja luottavainen. Olen luvannut kertoa kaiken ja olla äärimmäisen rehellinen.
Olen toiveikas, että pystyn tekemään toisin.
Kirjoitin tänään aamupäivällä junassa päiväkirjaani seuraavasti:
”Tahtoisin uskoa, että meillä kaikilla on mahdollisuus onnistua.
Että on mahdollista korjata kaikki vääryydet ja parantaa kaikki haavat.
Että on mahdollista olla kokonainen, vapaa, ihminen ja henkilö ja silti osata rakastaa ja tulla rakastetuksi.
Toivon mahdollisuutta ja toivon toivoa.”
Sitä minä toivon myös teille kaikille siellä.
Ja toivon myös, että kun palaan kotiin minua odottavat täällä yhdet tuuheat silmäripset, pitkät sormet, herkästi hymyyn kääntyvät kasvot ja tusinoittain haaveita, joita voin yrittää täyttää.
Sen näyttää aika.
-Janica
