Kello käy uhkaavasti kohti nukkumaanmenoaikaa, mutta oli pakko vielä tulla kirjoittamaan, pää on niin täynnä sanoja ja ajatuksia.

Eilen pyöräilin kaupungille ystävää tapaamaan. Matkalla tein rakkauslaulun polkupyörälleni, pikkuisen, lyhyen kappaleen. Lauloin sen – samalla pyöräillen, tietty – kännykän videokameralle.

Tuloksena on hitusen epävireinen, aavistuksen epäröivä, hoippuva, pyörätietä kuvaava, ehkä maailman huonoin musavideo. Biisikään tuskin on hittiainesta, mutta on se sentään rakkauslaulu maailman ihanimmalle punaiselle polkupyörälle. Rakkautta. 

Menimme istuskelemaan paikkaan, jossa oli kynttilöitä pöydällä ja tanssimme yöhön seurassa, jossa minun oli hyvä ja ihanan normaali olla.

Kotona minua odotti suuri kattilallinen inkiväärillä, chilillä ja korianterilla maustettua kasviskeittoa sekä leipomaani omenapiirakkaa.

Useimpia kotona saattaa odottaa jotain enemmänkin, ajattelin, mutta tunsin silti olevani aika onnekas tyttö. Luin sunnuntain Hesarin ja lämmitin itselleni kulhollisen keittoa.

Jossain aamuyön ja aamun välillä minä kai nukahdin.

Tänään pakkasin reppuun termoskannullisen teetä, lopun omenapiirakan ja kameran. Otin mukaani viltin ja lähdin ruskaretkelle, josta olin jo monta päivää haaveillut.

(Työpaikkani on ilmeisesti sitä mieltä, että olen kuukauden työntekijä, ei sillä että olisin mitenkään erityisen hyvä, vaan olen ollut lähes kuukauden putkeen töissä.) Oli täydellisen kaunis päivä. Maailmaa oli väritetty yön aikana isolla pensselillä, eikä sävyjä ollut säästelty. Punaista, keltaista, oranssia, vihreää, sinistä!

Levitin viltin rauhaisaan sopukkaan merenrantaan, kaadoin tulikuumaa teetä kuppiini ja katsoin kun aurinko painui taivaanrannan taakse. 

Oli niin kaunista.

(Joku sanoi aiemmin radiossa, että tänään oli syksyn viimeinen päivä, huomenna alkavat yöpakkaset. Lehdet putoavat ja maa jäätyy.)

Siinä rantakivillä minä istuin ja itkin.

Itkin sitä miten kaunista kaikki oli.

Ja sitä miten paljon minulla on rakkautta. Itkin syysflunssaa ja auringonlaskua, jota kukaan muu lisäkseni ei nähnyt juuri siitä paikasta. Ja itkin auringonlaskuja, joita jotkut muut katsevat jossain muualla.

Itkin epäonnistuneita rakkaustarinoita ja onnistuneita rakkaustarinoita ja kaikkea sitä elämää mitä tapahtuu niiden tarinoiden välillä.

Itkin kaikkia, joita kaipaan.

Itkin menetettyjä ystäviä, kuolemaa, kaipausta. Itkin ihmisen elämän lyhyyttä ja ajan rajallisuutta ja kaikkia niitä kirjoja, joita en koskaan ehdi lukemaan. Kaikkia niitä kappaleita, joita en opi soittamaan. Kaikkia taideteoksia, joita en ehdi katsomaan. Kaikkia asioita, joita en ehdi oppimaan, ihmisiä, joita en koskaan tule tapaamaan.

Ympärilläni maailma vaihtoi väriä. Kellertävästä tuli punertavaa, punertavasta sinistä. 

Sinne rannalle minä jätin kaikki suruni.

Annoin niiden valua rantahiekkaan, kulkeutua rantaveteen ja heijastua taivaalle. Tarttua vaaleanpunaisten pilvien reunoihin, matkata tuulen kuljettamana kauas pois.

Silti sydämeeni jäi kaipaus.

Ja järjetön määrä rakkautta, jota päätin vain tuhlata pois.

Se ei tunnu kuluvan. 

Rakkaus elämään, kauneuteen, tietoon ja satunnaisiin kohtaamisiin.

(Joten täällä minä vaan tuhlaan, tuhlaan kaikki pois.) 

-Janica