Hei vaan, Lokakuu.
Ensimmäinen päivä.
Ikkunoista siivilöityvä valo on on vaaleanharmaata ja pehmeää.
Avaan ikkunan.
Ilma on raikas, on helppo hengittää.
Vedän jalkaani villasukat, sukellan jättimäiseen neuleeseen, suljen suuren kahvikupin kämmenien väliin.
Nämä ovat omituisia päiviä.
Kuin hetkiä jonkun välissä, takana tarina, jossain kaukana edessä häämöttää toinen, mutta nyt elän kuin joku olisi painanut elämäni kohdalla pausea.
Hengitän. Olen olemassa. Teen asioita, mutta mieleni tuntuu makaavan täkin alla, sängynpohjalla lukien uudelleen samoja rivejä samoista kirjoista.
Pikkuhiljaa.
Hoidan askareen, toisenkin. Jotta pääsen jatkamaan. Selvitän kuka minä olen, mistä minä pidän. (Tykkäänkö kukista? Osaanko asentaa uuden polkupyöränkorin? Miltä tuntuu elää yksin?)
Omaan kotiini en aio hankkia televisiota, enkä muutenkaan paljon mitään. Tahdon ympärille enemmän tätä raikasta ilmaa, tyhjää tilaa, jotain mitä täyttää uusilla muistoilla.
Juoksin eilen ehkä yhtä maailman kauneinta lenkkireittiä, seurasin hauskaa uuttaa kaveria, jolla on vahva kauneudentaju ja joka jakaa kanssani rakkauden lenkkarien alla etenevään tiehen. Toinen miestä juoksee vaientaakseen liikaa ajattelevan mielensä, toinen saadaakseen uusia, tuoreita, tuuletettuja ajatuksia.
Molemmat yhtä hyviä syitä, luulen.
Silitin pellon reunassa ihanaa, surusilmäistä lehmää ja se nuoli karhealla kielellään ranteeni ihoa, lohdutti. Aidasta tuli sähköisku ja kaunis hetki katosi silmänräpäyksessä (niinkuin niillä usein on tapana). Hetken olin pahoillani, muttei minulla koskaan ollut tarkoitus satuttaa ketään, eikä kenelläkään tarkoitus satuttaa minua, välillä vaan käy niin.
Siellä keskellä metsää tunsin hengitykseni, väsyneet jalat. Kuulin kuinka metsä humisi ja huokaili. Tunsin olevani turvassa, onnellinen. Elossa, oikeassa paikassa. Hyvässä seurassa hiljaisuudet eivät koskaan ole kiusallisia vaan täynnä ymmärrystä vaikenemisen kultaisuudesta, rauhasta.
(Ja tunsin suurta kiitollisuutta siitä, että maailmankaikkeus on heittänyt lenkkipolulleni noin hauskan ja erityisen tyypin! Kiitos.)
Ja parasta tässä kaikessa on, että minä en pelkää enää mitään.
En pelkää sydämen särkymistä, en pimeää, en sitä, että hengitykseni salpaantuu ja menen paniikkiin. Selviän mistä vaan.
Ja rakastan kaikkea tätä. Lokakuuta. Pipokeliä. Villapaitoja. Mandariineja. Raikkautta. Palelevia sormenpäitä. Ystävien halauksia. Satunnaisia pehmeitä, ystävällisiä, ymmärtäviä katseita.
Uusia alkuja.
Odotan sitä hetkeä, kun on taas aika painaa play. Siihen saakka soitan samoja lauluja.
Odotan rauhassa, pian elämä alkaa.
Ja minä olen valmis.
Tänään on lokakuun ensimmäinen päivä ja kuuntelen tätä mieletöntä naista:
https://www.youtube.com/watch?v=vjncyiuwwXQ
Kuvat: Anu Lehtonen
-Janica
