Ladataan...
Kahdesta kolme

Syksy tuli, palasimme kaupunkiin, ja kohta miehellä alkavat työt ja itsellä jatkuvat opinnot. Kuten jo viisikuukautispostauksessa kirjoitin, arki on loksahtanut uomiinsa ja elämästä vauvaperheenä tullut uusi normaali. Siksi tuntuukin vähän hölmöltä enää kirjoitella omasta arjestaan ja omista fiiliksistään. Ei tavallisesta arjesta ole kamalasti sanottavaa eivätkä äitiyden rooliodotukset, kehon muutokset ja lapsen kasvatuksen haasteet ole enää joka päivä mietityttäviä aiheita. Blogi ehkä jatkuu, ehkä ei, mutta ainakaan samaan tahtiin en enää koe tarvetta päästä purkamaan ajatuksia.

Tätä blogia aloitellessa mietin kovasti, haluanko lapsen. Kannattaako se vai meneekö elämä pilalle? Nyt blogia lopetellessa koen tietynlaista tarvetta palata aiheeseen, sulkea ympyrä. Nyt reilut puolitoista vuotta myöhemmin, puolivuotiaan äitinä, koen myös voivani sanoa jotain aiheesta, vaikka lopullista vastausta ei ehkä koskaan voi antaa.

Haluaisin lopettaa hehkuttamalla rakkautta vauvaan ja vauva-arjen ihanuutta. Kertoa, kuinka paljon menettää, jos tätä ei pääse kokemaan. Kirjoittaa siitä, kuinka erityistä on olla äiti.

Mutta ei se olisi totta. En missään vaiheessa ole kokenut valtavaa kaikennielevää rakkautta vauvaa kohtaan. On ihanaa, kun vauva nukahtaa syliin. On ihanaa, kun se herää ja hymyilee minut nähdessään. On ihanaa seurata, kun se ihmettelee maailmaa. Mutta myös rauhalliset illat kaksin miehen kanssa ovat ihania. Ihania olivat myös spontaanit yökyläilyt kavereiden luona sinkkuaikoina. Joku sanoo, ettei näitä voi verrata. Kyllä minun mielestäni voi.

Joku on myös sanonut, että oman työn ja omat menot vaihtaa mielellään vauvanhoitoon, koska se tuntuu niin paljon tärkeämmältä. Toki vauvan hoitaminen on tärkeää, eikä siihen pysty alkuun kukaan muu kuin vanhempi, mutta mielestäni tämä silti kertoo enemmän puhujan suhtautumisesta omaan työhönsä. Ei minusta ainakaan puuron pyyhkiminen kirkuvan vauvan naamasta tunnu yhtään tärkeämmältä kuin oma (tuleva) työ tai edes opiskelu. Ja omat menot nyt muuten vaan ovat mukava asia elämässä (toisin kuin edes yhden niistä noin kymmenestä tutista metsästäminen), vaikka eivät muille kuin itselle ehkä niin tärkeitä olekaan.

Ehkä kuulluin argumentti lapsen hankkimisen puolesta on, että vanhemmuus tekee elämästä niin paljon merkityksellisempää ja että ilman lasta jäisi paljosta paitsi. Tietysti retrospektiivissä on vaikea vertailla, mutta en ainakaan tiedosta kokevani elämääni nyt yhtään merkityksellisempänä. Kyllä minulla oli paikkani maailmassa jo ennen lapsen syntymää, eikä sen mielestäni tarvitse olla juuri oma lapsi, jota varten elää (eikä näin ajatelleen vanhemman jälkeläisen näkökulmasta ehkä kannatakaan). Ilman lasta jäisi kyllä paljosta paitsi - mutta ei ehkä pelkästään pahassa mielessä.

Tätä tekstiä ei pidä tulkita liian negatiivisesti. En (suurimmaksi osaksi ajasta) kadu lapsen hankkimista. Elämä on hyvää tällaisenakin ja nyt, kun lapsi ei enää ihan jatkuvasti ole pahalla tuulella, usein myös aidosti nautin sen kanssa olemisesta. Jos tietäisin sen mitä tiedän nyt, en ehkä olisi alkanut yrittää saada lasta. Tai sitten olisin. Varmaan ainakin jossain välissä olisin, koska kulttuuriseen malliin kuuluu hankkia lapsi(a), mutten ehkä vielä.

Puolentoista vuoden takaiselle itselleni antaisin neuvoksi, että mieti, mikä elämässä on sinulle tärkeää ja mistä olet valmis luopumaan. Jos tiedät haluavasi lapsen, mutta pelkäät elämänmuutosta, älä pelkää - siihen sopeutuu. Jos et halua lasta, mutta pelkäät menettäväsi jotain merkittävää, älä pelkää - vanhemmuudessa on hienot puolensa, mutta elämässä on muitakin merkittäviä asioita. Jos et ole varma, ota aikaa. Mutta jos mistä tahansa syystä haluat tehdä päätöksen juuri nyt, mieti tarkasti -äläkä sittenkään pelkää. Kunhan pystyt seisomaan päätöksesi takana, kaikki menee joka tapauksessa luultavasti ihan hyvin.

Ladataan...

Ladataan...
Kahdesta kolme

Vauvan kanssa on tullut stressattua melkein kaikesta. Järkevien ja järjettömien pelkojen (mm. että lintu nappaa vauvan lasitetulta parvekkeelta keskellä kaupunkia, jep jep) lisäksi on tullut stressattua vauvan virikkeistä, pukemisesta, syömisestä, nukkumisesta jne. sekä kasvatuksesta ylipäätään. En ole sitä tyyppiä, joka kovin usein jäisi murehtimaan, osaako olla riittävän hyvä vanhempi. Olen sitä mieltä, että parhaansa tekeminen riittää, ja huonoina hetkinä lohdutan itseäni sillä, että paljon huonommistakin lähtökohdista on ihan järkeviä ihmisiä kasvanut. 

Mutta mutta. Toisaalta ongelma on juuri tämä, että aina pitäisi tehdä parhaansa. Aina pitäisi perustaa päätöksensä viimeisimpiin ja parhaimpiin tutkimustuloksiin ja toimia niiden mukaan toisaalta lapsen yksilöllisyyden huomioiden. Esimerkiksi toisten mielestä pitkä täysimetys johtaa terveempään ruokasuhteeseen, toisten mukaan erilaisten ruokien kokeilu pienestä pitäen opettaa ennakkoluulottomaksi ja vähentää allergioita. Meidän lapsi tuntuisi jo kaipaavan enemmänkin kiinteitä, ja neuvolan terkkari oli sitä mieltä, että niitä voi tuon ikäiselle jo syöttää niin paljon kuin menee. Toisaalta oma terveydenhoitajamme (em. oli kesäsijainen) taas oli sitä mieltä, että puolen vuoden ikään äidinmaidon pitäisi olla ensisijainen ravinto ja kiinteitä tulisi antaa vain maisteluannoksina.

Toinen stressiä aiheuttanut asia on vauvan nukkuminen. Aluksi A ei suostunut nukkumaan kuin vieressä. Joidenkin mukaanhan vanhemman vieressä on paras paikka lapselle nukkua, mutta virallisten suositusten mukaan vauva pitäisi alusta asti nukuttaa omaan sänkyyn. Koska ajattelin, että tärkeintä kuitenkin on, että saamme nukuttua, annoin An nukkua vieressä perhepedissä, mutta stressasin koko ajan siitä, miten ikinä saamme sen nukkumaan omaan sänkyyn. 

Nukkumisen suhteen emme lopulta joutuneet näkemään paljoa vaivaa. A nukkui aikansa meidän sängyssä, mutta yksi ilta se nukahti syliin ja saimme hänet siirrettyä heräämättä omaan sänkyyn ja siitä asti hän on nukkunut omassa pinnasängyssään. Omaan huoneeseen siirtäminen onnistui yhtä kivuttomasti: aikansa totuteltuaan nukkumaan omassa sängyssä kokeilimme siirtää sängyn toiseen huoneeseen eikä vauva ollut moksiskaan. En tietenkään sano, että kaikki ongelmat aina ratkeaisivat vain odottelemalla, mutta ainakin tässä asiassa etukäteen stressaaminen osoittautui turhaksi.

Mitä puolestaan tulee syömiseen ja muihin stressin aiheisiin, olen pyrkinyt ajattelemaan, että jos tutkimustuloksia ja suosituksia on näin laidasta laitaan, niin tuskin kummankaan mukaan (tai jostain siltä väliltä) toimien voi mennä kovin pieleen. Lapsiakin on niin erilaisia, ettei kaikille voi sopia samat ohjeet. Meidän poikakin kasvaa niin nopeasti, että varmasti hyötyy jo kiinteiden lisäämisestä enemmän kuin pienikokoisempi vauva. Ja jos ei niitä kiinteitä kuitenkaan vauvelille tuputa, niin tuskin ainakaan kovin pahoja traumoja saa aikaiseksi.

Nyt jälkeepäin harmittaa etenkin se, että alkuvaiheessa stressasin niin paljon asioiden aikaansaamisesta, vaikka meille kaikille olisi varmasti ollut parempi se, että olisimme vauvan kanssa saaneet kumpikin levättyä. A kun ei aluksi nukkunut kuin silloin, kun joku oli vieressä, joten sen sijaan, että olisin kettuntunut siitä, että vauva herää aina kun yritän tehdä jotain, olisin voinut vaan torkkua vauvan kanssa ja hoitaa tiskit kun mies tulee kotiin. Mutta oppia ikä kaikki. Joten, olen päättänyt lopettaa stressaamisen - kaikki tapahtuu kyllä aikanaan ja jos ei vaikuta tapahtuvan, murehditaan asiaa sitten silloin.

Ladataan...

Ladataan...
Kahdesta kolme

Ensimmäistä kertaa tuntuu vaikealta keksiä, mitä sitä kirjoittaisi. Arki tuntuu niin arkiselta. Mikä on tavallaan vähän jännää, sillä oikeastihan elämme aika erityistä vaihetta. Jotain kertoo se, että kotona käyminen tuntuu pitkän mökkeilyn jälkeen oudolta ja ajatus miehen töihin paluusta vielä oudommalta. Hassua, miten ollaan muka miehen vanhempainvapaan loppupuolella, vaikka vapaita on vielä yli kuukausi jäljellä.

Tässä kuussa A on kasvanut paljon isommaksi. Ensinnäkin se syö jo soseita. Tätä ei ehkä saisi sanoa, mutta saisi syödä jo enemmänkin - heinäkuun helteissä jatkuva imettäminen alkoi ottaa aika rajusti päähän. Olemme kuitenkin kiltisti pysyneet neuvolasta ohjeistetuissa maisteluannoksissa (ohjemäärähän tarkoittaa syötyä sosetta, ei ympäriinsä levitettyä, vai mitä :D) paitsi silloin, kun pojalle selkeästi maistuisi enemmän, jolloin olemme antaneet vähän enemmänkin. Etenkin iltasoseet ovat selkeästi pidentäneet yöunia. Määrien hiljattaisesta lisäämisestä löytyy tosi huonosti tietoa, joten tästä pitäisi varmaan kysyä neuvolasta.

Toisekseen A liikkuu jo huomattavan paljon. Se kääntyilee jatkuvasti selältä mahalleen ja välillä myös mahalta selälleen, pyörii ympyrää lattialla ja välillä aavistuksen verran jo ryömiikin (useimmiten taaksepäin). Lisäksi kaikki eteen sattuva viedään suuhun. Etenkin nyt, kun kuolleita ampiaisia löytyy mökiltä sieltä täältä, joutuu todella tarkasti miettimään, mihin pojan uskaltaa laskea. Myöskään terassille, jota ei ole aidattu, sitä ei oikein enää uskalla jättää yksin kuten ei myöskään sängylle nukkumaan, mitä ei meinaa ikinä muistaa. Jossain vaiheessa yöllinen pyöriminen ja ähiseminen alkoi haitata vanhempien unta niin paljon, että vauva siirtyi nukkumaan omaan huoneeseen (mikä sujui yllättävän kivuttomasti!).

Kolmas ison pojan merkki on, että olemme jo joutuneet alkaamaan miettimään päivähoitokuvioita. Syyskuussa mies palaa töihin ja minun olisi tarkoitus alkaa tehdä gradua. Puolivuotiasta ei tietenkään voi vielä laittaa hoitoon, mutta miehen olisi tarkoitus hyödyntää liukumia seminaarien ajan ja toivottavasti itse kirjoitustyö onnistuisi vauvan kanssa ja isovanhempien avulla. Lisäksi marraskuun mies on jälleen vanhempainvapailla. Päiväkotiin A olisi tarkoitus laittaa osaviikkoisesti tammikuusta, jolloin hän täyttää kymmenen kuukautta. Paikkakunnallamme päivähoitopaikkaa pitää hakea kuitenkin vähintään neljä kuukautta aiemmin, joten syyskuussa viimeistään pitäisi päättää, mihin päiväkotiin haluamme ensisijaisesti - lähipäiväkotiin vai puoli kilometriä kauempana mutta paremmalla alueella sijaitsevaan päiväkotiin (- jos edes pääsemme kumpaankaan...).

Neljäntenä Alla on jo hammas! Muutama päivä sitten huomasimme, että alhaalla edessä näkyy pienen pieni hampaan alku, jota nyt on sitten saanut alkaa jo harjata. (Harjata hammas -söpöintä ikinä!) Hammasharjan ja -tahnan lisäksi ostoslistalle on tullut lisättyä myös sellaisia isojen poikien juttuja kuin syöttötuoli ja ruokalaput ja varastosta pitäisi kohta käydä hakemassa vaunujen ratasosa. Hui, mihin meidän pikkuvauva katosi!

Tässä kahdessa kuukaudessa molempien kotonaolo on selkeästi alkanut jo arkistua. Mökkeily, ja siis miehen vapaa, jatkuu vielä kuukauden, ja tavoitteena olisikin, että tästä viimeisestä kuukaudesta osaisimme jälleen nauttia töihin ja kotiinpaluun siintäessä lähitulevaisuudessa. Ainakin näin kuukausittaisella neuvolaressulla kotiin alkaa taas arvostaa mökin viileyttä ja järven läheisyyttä. Ja miehen kiitäessä omissa menoissaan myös miehen läsnäoloa.

 

A on nyt 68,5 cm pitkä ja 8000 g painava. Hän käyttää vaatekokoa 68 ja vaippakokoa 3/4.

A...

  • osaa pyöriä akselinsa ympäri
  • osaa kääntyä mahalta selälleen (ainakin miehen mukaan)
  • hengailee mahallaan kämmennojassa ja tavoittelee siitä esineitä
  • syö soseita
  • nukkuu omassa huoneessa
  • omaa jo hampaan!
Ladataan...

Ladataan...
Kahdesta kolme

Minulla on ollut jo kauan aikomuksena kirjoittaa jotain siitä, miten meillä miehen kanssa nykyään menee. Se kuitenkin, parisuhteen muuttuminen, oli suurimpia pelkoja, mitä raskauteen ja lapsen saamiseen aikanaan liittyi. Aiheeseen on kuitenkin ollut vaikea tarttua. Miten kuvata niitä pieniä ja syvällisiä, muttei kuitenkaan perustavanlaatuisia muutoksia, joita suhteessa toiseen on tapahtunut? En myöskään tiedä, missä vaiheessa arki olisi niin vakiintunutta, että aiheesta voisi sanoa mitään kestävää - tai voiko ylipäätään koskaan.

Tähän asti selkeimpiä taitepisteitä ovat olleet ensimmäinen raskaus, keskenmeno, toisen raskauden alku, ensimmäisen kolmanneksen päättyminen, lapsen syntymä sekä miehen vanhempainvapaan alkaminen. Ensimmäistä raskautta ahdistuksineen samoin kuin keskenmenoakaan en välitä enempää muistella. Lyhyesti sanottuna kuitenkin miehen kärsivällisyys omassa ahdistuksessani raskauden aikana ja surussani ja epävarmuudessani keskenmenon jälkeen hitsasi meidät vain vahvemmin yhteen. Opimme paljon itsestämme ja toisistamme, omista toiveistamme ja niiden arvojärjestyksestä. Toisen raskauden alku oli jälleen epävarmuuksineen vaikeaa aikaa: olimme molemmat huolissamme raskauden sujumisesta ja itse olin jälleen ajoittain hyvin ahdistunut ja jatkuvasti todella väsynyt. Silloin välillä tuntui, etten tässä parisuhteessa, tai oikeammin tulevassa perheessä, pysty elämään. Tällä ajatuksella tosin ei ollut mitään ulkonaista syytä, sillä arjessamme kaikki sujui (väsymystäni lukuunottamatta) normaalisti ja mies suhtautui minuun ja ahdistukseeni jopa tavallistakin suuremmalla kärsivällisyydellä ja ymmärryksellä.

Vasta ensimmäisen kolmenneksen jälkeen pahin ahdistus ja väsymys laukesivat ja raskauden puolen välin tienoilla aloimme molemmat uskoa raskauden sujumiseen. Tästä lapsen syntymään asti elämä oli melko tasaista. Tahtoisin sanoa, että tällä ajalla oli varsin vähän vaikutusta parisuhteemme, mutta ehkä sittenkin juuri yhteisellä luottavaisella iloitsemisella ja haaveilulla oli kaikkein suurin merkitys tulevaa muutosta pohjustettaessa. Tietenkin lapsen syntymään ja sen aiheuttamiin muutoksiin voi varsin rajallisessa määrin valmistautua, mutta ainakin saimme yhdessä käsiteltyä toiveitamme ja pelkojamme ja varauduttua näin myös meidän välisen suhteemme muuttumiseen. Etenkin synnytystä edeltänyt lomaviikko kaksin miehen kanssa (vaikkakin se kului sairastaessa) oli näin jälkikäteen ajatellen tärkeä pysähtymis- ja hengähdyshetki ennen vauvan syntymää. Se vanha klisee, että "nauttikaa nyt", pitääkin mielestäni siinä mielessä paikkansa, että kahdenkeskistä aikaa on hyvä olla vähän "varastossa" ennen lapsen syntymää seuraavaa pyöritystä.

Haluaisin pystyä sanomaan noista ajoista enemmänkin, mutta vuoden, tai edes muutaman kuukauden, takaisia asioita tuntuu nyt kovin vaikealta muistaa. Samoin kuin alettuamme seurustelemaan tuntuu nyt An syntymän jälkeen alkaneen elämässä uusi luku, ja edelliseen vaiheeseen kuuluneet ajatukset ja etenkin tunteet tuntuvat jotenkin kaukaisilta. Vaikka arki onkin nyt jo tasaantunutta (tai ainakin tasaantuneempaa), liittyi vauvan muutamaan ensimmäiseen elinkuukauteen paljon niin mielensisäistä kuin ulkoistakin myllerrystä, mikä osaltaan varmasti lisää vedenjakajan tuntua syntymää edeltäneiden ja seuranneiden vaiheiden välillä. Ensinnäkin minullakin, vaikka nopeasti tunteet tasaantuivatkin, oli heti An synnyttyä vaihe, jossa mies tuntui yhdentekevältä ja jopa vähän ylimääräiseltäkin. Tietysti miehestä oikeasti oli apua, kun itse olin kipeänä, ja hänen kanssaan oli ihana ihastella vauvaa, mutta mielessäni kuitenkin yksikkö oli minä ja A. Tiedä sitten, miltä se tuntui miehestä, jolle tämä oli jo raskauden alusta alkaen ollut suurin pelko. Onneksi jo muutaman päivän kuluttua aloin tiedostaa nämä tunteeni, pystyimme niistä puhumaan, ja noin viikon tai kahden kuluttua ne alkoivatkin jo hellittää.

Parisuhteeseen myllerrystä toivat myös muut odottamattomat tunteet ja reaktiot. Sen lisäksi, että itse suhtauduin vauvaan yllättävänkin omistautuvasti (ja omistavasti), tuntui mies välillä suhtautuvan Ahan yllättävänkin välinpitämättömästi. En tällä tarkoita mitään todellista välinpitämättömyyttä, mutta raskauden aikana mies oli meistä kahdesta puhunut vauvasta  innostuneempaan sävyyn ja on muutenkin minua huolehtivampi ihminen, joten oli yllätys huomata, että usein itse olin se, joka stressasi ja ensimmäisenä puuttui vauvan jokaiseen inahdukseen. Tähän varmasti vaikutti miehen töihinpaluu ja sen mukanaan tuoma kiire ja väsymys. Jälkikäteen ajatellen ehkä myös omalla omistavuudellani sysäsin miestä välillä tahattomastikin kauemmas ja arvostelin omassa omistautuvuudessani liian kriittisesti hänen suhteellisuudentajuisempaa tapaansa suhtautua vauvan kanssa olemiseen. (Tosin on rehellisyyden nimissä myös huomautettava, että joihinkin asioihin mies puolestaan suhtautui minua huolekkaammin ja paneutuvammin.) Ehkä näistä syistä aloin havaita omissa tunteissani ja toiminnassani piirteitä, joita ennen olin ihmetellyt ja arvostellut muissa: kritisoin ja arvostelin miehen tapaa olla vauvan kanssa (vaikka useimmiten yritinkin olla niin tekemättä) ja käytin vauvaa, tai oikeastaan sen omimista, koston välineenä. Miehellä myös kului (omasta tahdostaan riippumatta) paljon aikaa töissä muissa vastuutehtävissä, joten tunsin jääväni usein paitsi henkisesti myös konkreettisesti yksin. Nämä tosin ovat vain niitä negatiivisia yllätyksiä - pääosin meillä meni vauvan ensikuukaudet parisuhteen kannalta ihan hyvin: vauvaa oli ihanaa ihastella ja ihmetellä yhdessä, tuimme toistemme vanhemmuutta, hoitovastuuta oli (aina kun mies menoiltaan ehti) helppo jakaa ja niin hyvät kuin huonotkin fiilikset oli mahdollista jakaa toisen kanssa.

Nyt ajattelen, että nuo vaikeudet johtuivat suurelta osin yhteisen ajan ja etenkin yhteisen arjen puutteesta. Kun yhteistä aikaa oli, sille asetti liikaa paineita eikä sitä aina halunnut käyttää ikävistä tunteista keskustelemiseen, mikä yleensä johti varsin väkinäiseen kanssakäymiseen. Keskinäistä ymmärrystä ei lisännyt myöskään se, että mikä oli toisen suurin toive (perheen kanssa oleminen/ mikä tahansa muu) oli toisen suurin rasite ja toisin päin. Nyt, kun yhteistä arkea ja usein myös aikaakin on riittävästi, tuntuvat monet ongelmat ratkenneet kuin itsestään. Edelleenkään keskusteleminen ja asioista sopiminen ei väsyneenä aina ole hyvistä aikomuksista huolimatta kaikkein helpointa, mutta (pääosin miehen aikuismaisuuden ja joustavuuden ansiosta) tällöinkin usein onnistuu ainakin jotenkuten. Lisäksi omista tunteista ja muista intiimeistä asioista puhumista "hieman" häiritsee se, että koskaan ei tiedä, voiko asian siinä hetkessä käsitellä loppuun vai alkaako vauva kohta tarvita huomiota - ja vaikka ei tarvitsisikaan, ei kolmannen osapuolen kiinnostunut tapitus aina tunnu kovin luontevalta siinä tilanteessa.

Ylipäätään yhdessä oleminen on nykyään erilaista, kun useimmissa hetkissä meitä onkin kahden sijasta kolme. Mutta loppujen lopuksi, yhtään syvemmällä tasolla tarkastellen, me olemme edelleen se sama me. Vähän erilaisina, vähän eri tilanteissa, mutta pohjimmiltaan samanlaisina. Ja meillä menee hyvin <3

 

 

 

 

Ladataan...
Kahdesta kolme

Otsikkona on loma. Mutta miten äitiys(tai nyt vanhempain-)vapaalta voi olla lomalla? No siten, että mies jää vanhempainvapaalle ja saat todellakin olla niin lomalla kuin vain perheellinen ihminen (perhettään jättämättä) vain pystyy! Tämän järjestelyn takia tulotasomme tietysti hieman tippuu, mutta ei miehen optimoinnin ansiosta onneksi kuitenkaan kovin paljoa, joten mies pystyy olemaan kokonaiset kolme kuukautta vapaalla ennen töihin paluutaan.

Täytyy sanoa, että molempien vanhempien ollessa kotona elämä on aika kivaa. Muutama ensimmäinen päivä meni miehellä vapaalla olemiseen ja vauvanhoitoon oritentoitumalla, ja itsellä henkisen ja fyysisen väsymyksen purkautumista nukkumalla (ja kiukuttelemalla), mutta sen jälkeen elämä on lähtenyt rullaamaan. Kesäkuun alussa muutimme mökille, ja täällä on tullut vietettyä nyt reilu kuukausi. Miehen ja vauvan yhteiseksi aamupäivärutiiniksi on muodostunut lehdenhaku noin kilometrin päässä sijaitsevalta postilaatikolta, mikä takaa äidille päivittäin puoli tuntia omaa aikaa. Ensin en osannut edes nauttia siitä, vaan käytin ajan siivoamalla ja järjestelemällä, mutta nyt olen alkanut jumpata, lenkkeillä tai käydä melomassa. Liikunnan ja etenkin ulkoilun lisääminen on tuonut paljon lisää energiaa arkeen. Olen ollut myös tosi positiivisesti yllättynyt siitä, paljonko sitä nyt ei-raskaana taas jaksaakaan. Toiseksi rutiiniksi on muodostunut jokailtainen saunominen. Lapsiparka tosin ei nauti tästä rutiinista yhtään, kun joutuu jäämään yksin pukuhuoneen puolelle, joten nykyään saunomme omalla porukalla vuoroissa. Onneksi vanhempani ovat olleet innokkaita lastenhoitajia ja käyvät pari kertaa viikossa hoitamassa A:ta meidän saunomisemme ajan.

Päiviin alkaa muutenkin muodostua jonkinlaista rytmiä. A nukahtaa yleensä puolenyön aikoihin, kuten myös siinä vaiheessa jo väsyneet vanhemmat. Kuuden aikaan aamulla syödään ensimmäisen kerran ja siitä tunnin tai kahden välein noin kymmeneen asti, jolloin herätään lopullisesti. Nyt muutamana päivänä A on myös nukkunut pidemmät päiväunet joskus iltapäivän aikana, mutta saa nähdä, onko tämä muutos pysyvää. Lyhyempiä päiväunia nukutaan, tai sitten ei nukuta, pitkin päivää. Oikeastaan ainoa asia, johon tässä suhteessa toivoisin muutosta olisi, että vauva nukahtaisi vähän aiemmin. Joskus olemme saaneet sen nukahtamaan aiemmin, mutta ennen yhtätoista alkaneilta unilta se aina herää. Neuvolatäti kehotti luomaan iltarutiinin, jota voisi sitten alkaa siirtää, mutta tämä ei ole onnistunut kauhean hyvin (vauva nukahtaa ennen rutiinia/kesken rutiinin, rutiinia ei olla ehditty/voitu tehdä kylässä tmv.).

Kaiken kaikkiaan meillä menee nyt oikeasti tosi kivasti. Oma mieliala on ihan todella paljon parempi, ja tunteet vauvaa kohtaan ovat lähes pelkästään posiiivisia. Liekö myös A reagoinut vanhempien mielialan paranemiseen vai onko tämä vain sitä kuuluisaa itkuisuuden vähenemistä kolmen kuukauden iästä eteenpäin, mutta myös se on ollut paljon paremmalla tuulella. Juuri muutama päivä sitten havahduin siihen, miten erilaisia päivät nykyään ovatkin: Aamupalan saa syödä (useimmiten) rauhassa. Vauva viihtyy (lyhyehköjä aikoja) keskenään leikkimatolla tai sitterissä. Vauvan päiväuniaika on oikeasti (ainakin välillä) omaa aikaa. Vauva ei enää (juurikaan) huuda turhasta, vaan itkuun on (yleensä) hoidettavissa oleva syy. Vaikka A onkin nyt viimeaikoina ollut "helpompi" lapsi, ajattelen, että myös oman ja miehen kanssa yhteisen ajan lisääntymisellä on ollut suuri vaikutus jaksamiseen. Joten vaikka se tulisikin yhteiskunnalle kalliimmaksi, olen sitä mieltä, että vanhempien samanaikaisesti käytettävissä olevien vapaiden määrää tulisi ehdottomasti lisätä. (Loppujen lopuksi se voisi jopa tuoda niitä aina kaivattuja säästöjä erojen, jaksamisongelmien ja avuntarpeen vähenemisen seurauksena.)

 

A on nyt 66 cm pitkä ja painaa 7300 g. Hän käyttää vaatekokoa 62/68 ja vaippakokoa 3.

A...

  • osaa kääntyä selältä mahalleen (minkä tekee usein ja harmistuu, kun ei pääse siitä enää pois)
  • osaa päristellä
  • osaa nauraa
  • "osaa" kääntää paksusivuisen kirjan sivuja (mikä on ihan supersöpöä <3)

 

Ladataan...
Kahdesta kolme

Kirjoitin tammikuussa postauksen siitä, mitä meidän vauvalle oltiin hankittu. Nyt puoli vuotta myöhemmin ajattelin listata vähän sitä, mitä sitten tulikaan tarvittua ja mitä ei. Yksi huomio, minkä tänä ainakana olen tehnyt, on, että erilaisissa asumismuodoissa tarvii erilaisia juttuja. Esimerkiksi mökillä tarvii paljon enemmän vaatetta (etenkin lämmintä) kuin kerrostalossa, missä keskuslämmitys (ja pyykkihuolto) pelaa. Seuraavassa siis yllä alkuperäinen lista ja alla kommentit.

Vaatteet

  • Bodyja 3 kpl kokoa 50, 3 kpl kokoa 50-56, 3 kpl kokoa 56, yht. 9 kpl
  • Puolipotkuhousuja 3 kpl kokoa 50, 3 kpl kokoa 50-56, 3 kpl kokoa 56, yht. 9
  • Neule ja housut kokoa 50
  • Unihaalari kokoa 50
  • Sukkia 1 pari kokoa 11-14, 5 paria kokoa 16-18
  • Tumppuja 3 paria kokoa 0-6 kk
  • Myssy ja pipo kokoa 0-3 kk/0-1 v

-> Jos kaikki sopivat alusta alkaen, riittävät nämä ehkä juuri ja juuri. Aluksi. Ainakaan jos ei ole liian tarkka puhtaudesta. Ja jos pyykkää usein. Ja jos yöllä käyttää samaa bodya kuin päivällä. Muuten ei riitä mihinkään. Meidän puklukone olisi tarvinnut noin kolme bodya päivässä, jos olisi halunnut pitää sen edes osan aikaa kuivissa ja puhtaissa. Tosin kotona pikku lämpimäinen ei aluksi paljon vaatteita käyttänyt, kun tuntui olevan niin kuumissaan koko ajan. Sen sijaan mökillä nyt vielä kesälläkin saa olla koko ajan pukemassa lisää (- tähän tosin ehkä vaikuttaa ikä ja lämmönsäätelyn kehittyminen?). Se, mikä kannattaa vaatemääriä miettiessä myös huomioida, on, että samalla kokomerkinnällä varustetut vaatteet voivat olla hyvin erikokoisia. Esimerkiksi nyt on käytössä pääosin koko 62, mutta osa niistä on jo jäänyt pieniksi. Sen sijaan äippäpakkauksen koon 50 vaatteet mahtuvat edelleen hyvin.

Nukkuminen

  • Pinnasänky (IKEA STUVA) (säädettävissä kahteen tasoon, poistettava laita)
  • Patja
  • Sijauspatja
  • Laitasuojus
  • Patjasuojuksia 3 kpl
  • Peittoja 2 kpl
  • Alulakanoita ja pussilakanoita 4 kpl
  • Unipesä

-> Hahaa, tämä kohta on lähinnä vitsi! Ensimmäiset kolme kuukautta nukuttiin vain ja ainoastaan vanhempien sängyssä - myös päiväunet. Unipesä aiheutti lähinnä kiukkukohtauksen, myös vanhempien sängyn päälle asetettuna. Nyt vihdoin ollaan nukuttu muutama viikko pinnasängyssä (tai mökillä matkasängyssä) ja unipesäkin on vihdoin alkanut kelvata nukkumapaikaksi. Tosin niin kelpaavat myös syli, sohva, lattia (tyynyillä tai matoilla tai ilman), patja... Joten ehkä ei ole kyse paikasta, vaan yksinkertaisesti siitä, että vaukkeli on oppinut nukkumaan. Meillä peittoa enemmän on suosittu unipussia (äitiyspakkauksen tai kevyempänä versiona vastaavaa ysärin pakkauksesta), kun peitto potkitaan aina pois jo ennen nukahtamista. Lisäksi patjasuojuksia kannattaa hankkia paljon, sillä ne ovat käteviä niin sängyllä, sylissä, lattialla kuin ihan missä tahansa muuallakin, missä vaippaa vaihtaa tai pikku uloste- ja puklukone ylipäätään hengailee. Huomautuksena IKEAn pinniksestä, että poistettava laita tarkoittaa siis sitä, että "pura sänky ja kokoa uudestaan ilman toista laitaa". Säädettävyys toimii samalla "pura ja kokoa" -metodilla. Kiitti vaan IKEA...

Kuljettaminen

  • Vaunut (ulos ja parvekkeelle) (Dorjan Soft start -yhdistelmävaunut ja Emmaljunga Duo Combi -yhdistelmävaunut)
  • Vaunujen sade- ja hyttyssuojat
  • Hoitolaukku
  • Makuupusseja 2 kpl (äitiyspakkauksen toppapussi sekä itseneulottu)
  • Turvakaukalo (pienemmän vauvan lisäosalla)
  • Kantoreppu (Ergobaby vastasyntyneen lisäosalla)
  • Kantoliina (Me&Mama)

-> Nämä olivat kaikki parvekevaunuja ja kantoliinaa lukuunottamatta tosi tarpeellisia. Parvekevaunuja ei tullut käytettyä, kun vauva ei nuku ulkona yhtään sen paremmin (pikemminkin päinvastoin) ja kantoreppu taas oli liinaa niin paljon kätevämpi, ettei jälkimmäistä tullut juuri käytettyä. Vaunuissa kannattaa oman kokemukseni mukaan ehdottomasti valita vaunut kääntyvillä etupyörillä. En ymmärrä, miten ilman niitä vaunuja saa ollenkaan kääntymään puhumattakaan julkisissa taiteilusta. Maalla kääntymättömät ovat olleet miehen kokomuksen mukaan vakaammat, mutta itse suosin pururadoilla ja sorateilläkin kääntyviä etupyötiä.

Puhtaus

  • Harsoliinoja 9 kpl
  • Hoitoalusta
  • Kestovaippa + 2 kpl imuosia
  • Vaippoja (kokoa 1 ja 2)
  • Vaipparoskis (tavallinen kannellinen roskakori)
  • Amme
  • Kylpypyyhe sekä käsipyyhkeitä
  • Kylpylämpömittari
  • Talkkia, hoitovoidetta ja kylpyöljyä
  • Pumpulipuikkoja, vanulappuja ja kosteuspyyhkeitä
  • Hius- ja hammasharja, kynsisakset ja -viila

-> Tämän listan alkupäästä kaikki ovat olleet ihan välttämättömiä. (Kertakäyttö)vaippoja ja hoitoalustaa tulee tietysti käytettyä koko ajan, mutta myös harsoliinat ovat olleet kovassa käytössä. Tällä hetkellä niitä taitaa olla parisenkymmentä, ja pikkuhiljaa alkaa tuntua, että niitä on edes osan ajasta tarpeeksi. Meillä niitä ollaan käytetty hoitoalustan päällä, sängyllä märkien maito- ja puklulätäköiden päällä, sylissä imetettäessä vaatteiden suojana, yöllä imetettäessä toisen rinnan päällä tihkumista estämässä sekä tietysti puklurätteinä, joten käytännössä niitä tarvii koko ajan. Pepun pyyhkimiseen ollaan käytetty pikkupyyhkeitä, joita saatiin miehen serkulta. Ei hajuakaan, mistä sellaisia saa, mutta ne ovat olleet käteviä. Lisäksi tietty ammetta ja kylpypyyhettä on käytetty. Sen sijaan listan loppupäästä on tarvittu vain kynsisaksia, pumpulipuikkoja (ensimmäisen viikon ajan navan puhdistamiseen) ja hoitovoidetta, jota sitäkin on käytetty yhden käden sormilla laskettava määrä kertoja. Muut ovat olleet ihan ylimääräisiä.

Syöminen

  • Rintapumppu (Philips Avent, manuaali)
  • Tuttipulloja 2 kpl
  • Maidonkerääjiä
  • Korviketta (jauheena)
  • Ruoka- ja kuolalappu
  • Rintakumi

-> Vaikka monet ovat kehuneet Aventin pumppua, meillä se hajosi muutaman käyttökerran jälkeen. Tästä olisi varmaan voinut reklamoida, mutta koska pumppu muutenkin oli tosi vähällä käytöllä, emme vauva-arjessa jaksaneet. Korvike ja pullot ovat olleet käteviä, kun äiti on halunnut pari tuntia omaa aikaa. Meistä jauhemainen korvike on ollut helppo ja ekologinen vaihtoehto, mutta lastenvahdit (siis sukulaiset) ovat vähän yskineet koettua epäkätevyyttä. Joka tapauksessa meistä korvike on ollut hyvä vaihtoehto, koska pumppauksessa (ja varsinkin lypsämisessä) on oma säätämisensä ja eihän sillä nyt ole mitään väliä, käyttääkö joskus korviketta, kun 99,5% ajasta lapsi on rintaruokinnassa. Maidonkerääjät olivat ensimmäisen kuukauden ihan välttämättömiä, samoin rintakumi, mutta nyt maidontulo on onneksi tasaantunut ja vauva oppinut syömään suoraan rinnasta. Ruoka- ja kuolalappuja ei ole vielä tarvittu, enkä imetystyynyäkään ole kaivannut.

Muut

  • Riepuleluja 2 kpl
  • Pehmohelistin
  • Vilttejä 2 kpl (käärimiseen, peitoksi tai lattialle)
  • Tutteja
  • Liivinsuojia
  • Itkuhälytin
  • Kuumemittari
  • Lisäksi myöhemmin ostettu/saatu: sitteri, tuttinauhoja, kuva- ja pehmokirjoja sekä leluja

-> Näistä muita kuin tutteja ja liivinsuojia ei ole juuri tarvinnut - tosin ne sitten ovatkin jatkuvassa käytössä. Etenkin liivinsuojia tarvii useammat, kun samoja voi käyttää vain päivän tai pari (tähän tietysti vaikuttaa myös maidon määrä). Lelujen päälle vauva ei ensimmäiseen pariin kuukauteen juuri perustanut ja nytkin lähinnä jos ne riippuvat naaman edessä - erilaset lelukaaret ovatkin kova juttu. Vilttejä ei ole tullut käytettyä, kun kapalointi on vauvan mielestä hirveintä ikinä, ja lattialle se laitetaan hengaamaan milloin mihinkin (tosin ehkä viihtyisi paremmin tutulla matolla?). Kuumemittaria on käytetty kerran, kun epäiltiin vauvan olevan kipeä. Kaupungissa itkuhälyttimiä ei käytetty kertaakaan, mutta mökillä aina silloin, kun vauva on päiväunilla sauna-aikaan. Lisäksi olemme myöhemmin saaneet/ostaneet sitterin ja tuttinauhoja, jotka ovat kaikki olleet alusta asti kovassa käytössä.

Lisäksi kannattaa hankkia tila-auto. Tämä vähän vitsinä, mutta vannoutuneena julkisen liikenteen kannattajana on tullut huomattua, että yksityisautoilussakin on puolensa. Mökille muuttokin tapahtui niin, että aina mökkipaikkakunnalla asuvien porukoideni käydessä meillä, laitoimme mukaan joitain mökille tulevia asioita ja junaan otimme mukaan vain ihan viimeiseen asti tarvitut tavarat. Sitten (porukoiltani lainassa olevalla) autolla kuljetimme tavarat porukoiden luota mökille. Vielä emme ole autoa ostamassa, mutta herranjestas, kun pieni ihminen tarvii paljon tavaraa ihan jo muutaman päivän matkalle. Nyt juhannuksena kävimme viikon verran sukuloimassa Pohjanmaalla, josta menimme vielä muutamaksi päiväksi rannikolle lomailemaan, ja kyllä tuollaisen ison farmarin perän sai aika hyvin täyteen, kun oli vaunutkin mukana. Loppukaneettina todettakoon, että vaikka aluksi luulin, että meillä on ihan liikaa vauvatavaraa, niin kyllä sitä on aika paljon tarvinnutkin.

Ladataan...
Kahdesta kolme

Vauva on jo kolme kuukautta - hui, kuinka aika rientää! On outoa ajatella, että vaikka A on vielä niin pieni, oli se jo vuosi sitten olemassa. Tuntuu edelleen oudolta, että meillä on vauva ja minä olen äiti. Toisaalta luin vähän aika sitten blogikirjoituksen, jonka kirjoittaja oli juuri siirtynyt kolmannelle kolmannekselle, ja tajusin, että raskausajoista ja elämästä ilman vauvaa tuntuu olevan ikuisuus. Kummallista tämä ajan kulku!

Meillä on arki lähtenyt tasaantumaan. Itkun määrä tuntuu olevan aika vakio, eikä joka maanantai ole olo, että mitähän tällä viikolla. Yleensä aamut ovat hyviä, ja vauva hymyilee ja juttelee paljon, mutta pitkin päivää mieli huononee ja illalla pääsääntöisesti hyssyttelyistä huolimatta jo kitistäänkin. Varsinaista itkua on enää onneksi aika vähän paitsi silloin, kun äiti ei jaksa jutella ja pomputtaa ja hyssyttää tai kävelyttää ympäri taloa. Yöt nukutaan edelleen hyvin, mutta sen sijaan päiväunia A ei edelleenkään juuri nuku. Pikemminkin niitä tunnutaan nukkuvan koko ajan vähemmän, mikä on outoa, kun ei niitä koskaan ole nukuttu paljoa. Ei ole liioittelua sanoa, että päivisin nukutaan yleensä maksimissaan kaksi tuntia, ja nekin pienissä pätkissä - ja yleensä tissillä.

Viime neuvolassa A oli saanut painoa vähän huonosti, joten luovuimme lääkärin mahavaivojen takia ohjeistamasta parin tunnin syöttövälistä (jonka myös terveydenhoitajan mielestä piti olla ihan riittävä). Lisäksi luin netistä, että rintakumin käyttö saattaa vaikeuttaa lapsen maidonsaantia ja sitä kautta tihentää syöntivälejä, pidentää syöttökertoja ja heikentää lapsen painokehitystä. Kaikki sellaisia ongelmia, mitä meillä on ollut, mutta kukaan ei koskaan ollut sanonut, että ne voisivat johtua rintakumista! Aloimme siis rintakumista vieroittamisen ihan tosissaan, ja lopulta se olikin yllättävän helppoa, vaikka A oli jo parikuinen. Painokontrollissa 10 päivän päästä neuvolakäynnistä A olikin saanut painoa saman verran kuin edeltävässä kuussa yhteensä. Opetus: maalaisjärkeä saa käyttää.

Vaikka arki onkin lähtenyt sujumaan, on oma mieliala edelleen vaihteleva. Useimpina päivinä arkeen suhtautuu neutraalisti "tällaista tämä nyt on ja on tässäkin puolensa" - mentaliteetilla, mutta huippupäiviä on vähän ja huonoja, etenkin iltoja, on enemmän. Olo vauvan kanssa on vähän yksinäinen, kun mies on paljon töissä, eikä mihinkään jaksa tai uskalla vauvan kanssa lähteä, vaikka tietää, että se tekisi hyvää. (Miksi kaikki alkaa viimeistään kymmeneltä aamulla?) Lisäksi ihan vaan arki, sen toisteisuus ja epämielekkyys, ahdistaa. Ei pidä ymmärtää väärin, vauva on kiva ja söpö ja laadilaa, mutta pelkkä vauva-arki ei vaan ole mun juttuni ja kaipaisin jotain älyllistä tekemistä. Facebookin mammaryhmästä on saanut ihanaa vertaistukea, mutta tässä asiassa sekään ei auta, kun muut tuntuvat olevan henkeen ja vereen äiti-ihmisiä, jotka paheksuvat, kun sanoo, ettei viihdy vauvan kanssa.

Myös se ahdistaa, ettei vauvaa kohtaan tunne niin positiivisia tunteita kuin mistä muut äidit puhuvat. Vauva on ihana ja suloinen, mutta sydämeni ei pakahdu pikku tuhisijaa tuijotellessa enkä ole kokenut "sellaista rakkautta kuin ei koskaan ennen". Minäkin haluan vaalenapunaista hattaraa ja enkelikuoron! Ehkä kaikki eivät vain ole hattaraihmisiä? Pyrin olemaan tässäkin asiassa itselleni armollinen ja muistamaan, ettei meillä ehkä ole kaikkein helpoin vauva. Mummunikin, joka on kuitenkin aika monia vauvoja nähnyt, totesi meidän lasta hoitaessaan, että "kyllä on teillä kauheen virkeä ja sosiaalinen lapsi". No niinpä! Molemmat ovat tietysti ihania ominaisuuksia, mutta sitten, kun ne käytännössä näkyvät vähäunisuutena, jatkuvana uusien virikkeiden tarpeena ja tauottomana huomionkipeytenä, minkä lisäksi mies tekee ympäripyöreitä päiviä arkena ja on usein viikonlopuistakin osan vapaaehtoishommissa, niin onhan se rankkaa. Eli ehkä se ei olekaan vaan omaa sopeutumattomuuttani, kun ei vauva-arki aina jaksa huvittaa. Mutta! Nyt miehellä on alkamassa pitkä vanhempain vapaa, jee! Ehkä tämä tästä.

 

A on nyt 65 cm pitkä ja painaa 6590 g. Hän käyttää vaatekokoa 62 ja vaippakokoa 3.

A...

  • on ollut hoidossa mummilla muutaman tunnin
  • on siirtynyt nukkumaan omaan sänkyyn (jee!)
  • osaa imeä ilman rintakumia
  • osaa kirkua (jee...)
  • ei osaa kääntyä kyljelleen :D

Kuukauden vinkit (lähinnä itselle):

  • yritä noudattaa edes osaa jo aiemmin mainituista
Ladataan...

Ladataan...
Kahdesta kolme

Jo odotusaikana huomasi, että ihmisten suhtautuminen itseen muuttui. Yhtäkkiä kaikki olivat hirveän kiinnostuneita voinnistasi, jaksamisestasi ja tulevaisuuden suunnitelmistasi. Yhtäkkiä oli ok kommentoida painoa, elämäntapoja ja suunnitelmia pikkulapsiajalle. Avattiin ovia, annettiin tietä ja vastaan tullessa hymyiltiin enemmän kuin koskaan aiemmin. Yhtäkkiä ei ollutkaan enää vain ihminen (tai nainen), vaan "tulevaisuuden kantaja", tärkeä tyyppi.

Ei ihme, että äitiys on niin valtava identiteettisiirtymä, sillä siihen liittyy ihan valtavia paineita ja rooliodotuksia. Enää ei riitä, että onnistut pitämään lapsesi ravittuna, puhtaana ja puettuna (ja mielellään suht tyytyväisenäkin), vaan lisäksi lapsen pitäisi saada juuri oikeanlaista ruokaa juuri oikea määrä, käyttää juuri oikeanlaisia vaippoja ja vaatteita sekä tietysti virikkeitä, joiden niidenkin pitäisi olla juuri tietynlaisia. Tätä ei yhtään helpota se, että lapsi tuntuu olevan yhteistä omaisuutta, joiden kasvattamisesta kaikki ovat vastuussa - mikä tietysti olisi ihanaa, jos se ilmenisi jotenkin muutenkin kuin jatkuvana neuvomisena, moralisointina ja paremmintietämisenä. On ollut aika järkyttävääkin huomata, että yhtäkkiä täysin vieraatkin ihmiset kokevat oikeudekseen muistuttaa, esimerkiksi junaan viereselle paikalle sattuessaan, kuinka tärkeää on muistaa antaa lapselle riittävästi rakkautta, koska muuten se sairastuu aikuisena mielenterveysongelmiin. Tai että olisi tärkeää välttää pikaruokia, koska niissä on "e-aineita", jotka puolestaan aiheuttavat allergioita. Ööh, juu, kiitos näistä.

Järkyttävintä on, että toiset äidit ovat kommentoijista ehkä pahimpia. Nykyään mietin todella tarkkaan, millaisista ongelmista uskaltaa toisille äideille puhua, kun liian monesti vastaus on vain tsemppiin verhottua paremmintietämistä. Esimerkiksi, kun harmittelin, että meilläkin nukutaan nykyään joka yö perhepedissä, "lohdutti" parin isomman lapsen äiti, että "nauti nyt kun ne ovat vielä pieniä" ja "eivät ne sitten enää tyttö-/poikaystävää vanhempien sänkyyn tuo". Ai että olen oppinut vihaamaan tuota "nauti nyt" -fraasia!  Ei muuten auta yhtään siihen harmitukseen se, että joku tulee sanomaan, että turhasta harmistut ja että yritä nyt vaan nauttia. Pikemminkin siitä saa taas hyvät huono äiti -fiilikset - ikään kuin ei jokainen äiti tiedostaisi, että lapset ovat lahja, joista tulisi olla kiitollinen joka ikinen hetki (myös silloin kello 4 aamulla, kun lapsi raivoaa toista tuntia tissillä väsymystä ja nälkää ja sänky lainehtii yön aikana pakkautuneesta maidosta).

Jos tässä muutoksessa tavallisesta ihmisestä, joka tietää mitä tekee ja on vapaa tekemään mitä haluaa, äidiksi, joka selkeästikään ei tiedä mitä tekee eikä todellakaan ole (niin kuin ei oikeastikaan ole) vapaa tekemään mitä haluaa, ole kylliksi, muuttuu suhde omaan kehoon aivan täydellisesti. Alapää ja rinnat ovat naisena hirvittävän yksityisiä ja eroottisia paikkoja, ja naisten ulkonäköä arvostellaan ja seksualisoidaan muutenkin aivan valtavasti. Äitinä alapääsi on yhtäkkiä paikka, josta vauva tulee/on tullut ja rinnat vauvan ruokkimista varten. Ennen näitä alueita pääsi katsomaan ja koskemaan lähinnä oma mies, nyt ei pariin kuukauteen ole halunnut kenenkään koskevan kipeää alakertaa ja tissit ovat vauvan ykistyisomaisuutta. Raskaana tai vauvan kanssa liikkuessa ei myöskään saa samalla tavalla katseita kuin ennen, minkä luulisi olevan hienoa. Kuitenkin on niin tottunut siihen, että mitä enemmän katseita saa, sitä paremmalta näyttää (eli sitä paremmin on täyttänyt tietyt rooliodotukset naisena), että tuntuu oudolta, että kukaan ei enää ole kiinnostunut sinusta. Hirveän ristiriitaista ja hirveän typerää, mutta niin totta ainakin omassa kokemusmaailmassani.

Pahinta on, että tähän kaikkeen menee itse mukaan. Oma lapsi on kuitenkin niin tärkeä, että haluaa tehdä kaiken oikein. Ja tietysti kun äitiyslomalla ainoa tehtäväsi on olla hyvä äiti, millaista käsitystä myös muiden ihmisten suhtautuminen jatkuvasti vahvistaa, on hirveän vaikeaa taistella rooliodotuksia vastaan. Pyrin taistelemaan kaikkia turhia paineita ja nipottamista vastaan, mutta silti esimerkiksi lapsen ruokkimisesta korvikkeella sen yhden kerran, kun olin muutaman tunnin pois kotoa, toi ihan hämmentävän huonon omatunnon. Siinä vasta tajusi, mistä pulloruokkivat äidit ovat puhuneet. Kiva, että imettämiseen kannustetaan, mutta pliis jotain rajaa, kyllä korvikkeellakin kasvaa ihan kunnon lapsia (mikä muistetaan aina sanoa vasta, kun imettämisessä tulee jotain ongelmaa - tosi uskottavaa). Myös se oli hämmentävää, kuinka vahvasti reagoin edelliseen postaukseeni tulleeseen "hae apua" -kommenttiin. (Lyhyesti: kerroin huonossa hetkessä mieleen välähtäneestä ajatuksesta läpsäistä lasta ja joku kommentoi, että "kaikki väkivalta-ajatukset aina todella vaarallisia lapselle","ne eivät ole normaaleja" ja että "hae ehdottomasti itsellesi tukea ja apua".) Kyseessä on täysin tuntematon ihminen, joka minua ja tilannetta tuntematta tulee anonyymisti, tosin luultavasti ihan hyväntahtoisesti, kommentoimaan kokemuksiani. Normaalisti ohittaisin tuollaiset olankohtautuksella, mutta nyt aloin jo kyseenalaistaa oman arvostelukykyni ja mielenterveyteni, ennen kuin puhuin miehen kanssa, joka huomautti, että eihän kyseisellä kommentoijalla ole mitään käsitystä minusta ja meidän elämästä. Kehollisuuteen liittyen myös ensimmäinen rakastelu synnytyksen jälkeen herätti hirveän ristiriitaisia ajatuksia. Toisaalta sitä halusi, toisaalta tuntui, että tämähän on äiti-ihmiseltä aivan valtavan epäsiveellistä ja väärin. (Hei haloo, mitenhän sitä äidiksi oikein päädytään :D)

Pikkuhiljaa täältä vauvakuplan keskeltä alkaa tunnistaa vanhan itsensä, ja naisen, mikä toisaalta tuntuu hyvältä, toisaalta aiheuttaa lisää ahdistusta. Toisaalta on ihanaa huomata taas kiinnostuvansa muustakin kuin vauvasta, kaipaavansa omaa aikaa ja välittävänsä ulkonäöstään. Toisaalta kun äitiyslomalla aikaa omille kiinnostuksen kohteille ja menoille ei ole, ja kaikki vaatteet ovat jatkuvasti puklussa ja maidossa ja mahakin vielä vähän pömpöttää, aiheuttaa toiveiden ja mahdollisuuksien välinen ristiriita ahdistusta. Epätoivoissani olen jopa anellut miestä antamaan omia töitään minun tehtäväkseni ja jossain pikkuhommissa olen saanutkin autella. (Kuulen jo "nauti nyt" -kuoron huutavan!) Vielä en ole löytänyt tasapainoa äiti-identiteetin ja naisidentiteetin välillä. Esimerkiksi: Kuinka paljon omaa aikaa saa ottaa? Saako ulkonäöstä välittää (käytännöllisyys vs. kauneus)? Saako sanoa haluavansa jo töihin? Paljonko vauvapuhetta on ok? Miten paljon pitää uhrautua? Onneksi nykyään puhutaan jo paljon siitä, ettei äidinkään tarvitse olla vain äiti ja että on ok olla kiinnostunut myös muista asioista. Toisaalta retoriikka on tässäkin muka-suvaitsevaisessa diskurssissa aivan onnetonta (äidinkään ei tarvitse olla vain äiti ja että on ok olla kiinnostunut myös muista asioista), ja vaihtoehtoista äitiyden mallia tunnutaan rakentavan pikemminkin vanhan mallin taakse kuin viereen.

Yhteiskunnan asettamien vaatimusten lisäksi pelkän arjen aiheuttamasta riittämättömyyden tunteesta saisi kirjoitettua oman postauksensa (mikä olikin tarkoituksena, mutta se jäi). Niistä hetkistä, kun ei jaksaisi nousta yöllä saatuaan juuri nukahdettua. Kun ei jaksaisi ryhtyä tissiksi kolmatta kertaa kahden tunnin sisään. Kun vauva viihtyy kaikkien muiden sylissä, muttei omassa. Kun vauva vaan huutaa ja huutaa. Ja kun ei pysty ollenkaan nauttimaan arjestaan, vaan odottaa, koska tämä vaihe loppuu. Niistä on kuitenkin kirjoitettu niin monta tekstiä, ettei kaikkea sitä tarvitse ehkä toistaa. Sanonpahan vain, että on hemmetin rankkaa tehdä työtä, josta ei saa mitään kiitosta, jota ei saa koskaan valmiiksi ja jossa on kiinni aivan jatkuvasti. Siispä yritetään antaa itsellemme ja toisillemme vähän armoa, jooko?

Ladataan...
Kahdesta kolme

Toisen kuukautensa aikana, siis käytännössä huhtikuussa, poju on oppinut kannattamaan päätään, sairastanut elämänsä ensimmäisen nuhan, oppinut hymyilemään, kasvanut ihan kauheasti sekä kierähtänyt alas sohvalta (lattialle patjaksi levitetyltä, joten mitään vaaraa ei ollut). Yhdessä olemme jatkaneet auringosta nauttimista ja sairastamista sekä opetelleet olemaan kaksin kotona. Alla taas tapahtumia tarkemmin viikko viikolta - näihin viikkoihin kun mahtuu ihan valtavasti asiaa!

Huhtikuun toisella viikolla meillä meni hermo vauvan jatkuvaan huutamiseen, joten otimme käyttöön ilmakuplia pilkkovan ja sitä kautta vatsavaivoja helpottavan Cuplaton-lääkkeen. (Kyllä, "hyvä äiti" olisi enemmän huolissaan vauvan voinnista kuin omista hermoistaan, mutta tosiasia on, että tuolloin olin huolissani lähinnä omasta mielenterveydestäni.) Se auttoi vähän, ja itku vaihtui kitinäksi, mutta silti hermot olivat suht kireällä, kun koko päivän kaikkensa yritti, eikä mikään kelvannut. Kun poika ei tuolloin reilu viisiviikkoisena osannut vielä hymyillä, oli myös positiivinen vuorovaikutus ihan nollissa. (Tätä kirjoittaessa Juha Tapio laulaa radiossa: "Kuka kiittää sua, kun sä kaikkesi teet?" Niinpä :D) Tuolla viikolla tuli muun muassa mietittyä "hiljenisiköhän se, jos vähän läpsäyttäisi" ja jätettyä vauva yksin makuuhuoneeseen huutamaan ilman, että tuli sillä hetkellä edes huono omatunto. Jälkikäteen tietysti pelkäsi omia ajatuksiaan ja tunsi niistä huonoa omaatuntoa, mutta koska tuollaiset ajatukset ovat vahvoja vanhemmuuden tabuja, oli niistä vaikea edes puhua kenellekään - mikä ei tiestysti auttanut asiaa. Jälleen olin kiitollinen miehestä, joka teki mahdollisimman paljon etätöitä ja kerran myös lähti kesken kokouksen hoitamaan lasta, kun en enää jaksanut.

En tiedä, mihin tilanne olisi vienyt, ellei tuon viikon jälkeen olisi tullut käännettä. Maanantaina minulle nousi jälleen kuume ja rinta, tällä kertaa vasen, oli aivan järjettömän kipeä. Miehelle puolestaan iski kova flunssa. Kirosin ja itkin, etten jaksa. Päätin heittää romukoppaan kaikki ajatukset "hyvästä äitiydestä" ja "kehittävästä tekemisestä" ja vain makoilimme vauvan kanssa sängyssä koko päivän. Kun vauva inahtikaan, löin vain tutin (vaurioittaa purentaa) tai tissin (en halua opettaa lastani tissitakiaiseksi) suuhun yrittämättäkään ensin rauhoittaa sitä laulamalla (kehittää eri aivoaluiden välisiä yhteyksiä), juttelemalla (tukee puheen kehitystä), silittelemällä (vahvistaa useita elintoimintoja ja vähentää stressiä) jne. jne. Ja ihme tapahtui - vauva oli tyytyväinen koko päivän! Meidän poika, joka normaalisti inisi ja kitisi koko päivän nukkumatta yksiäkään päiväunia, vaan nukkui tyytyväisenä koko päivän! Ja seuraavan. Ja sitä seuraavan. Oikeastaan hän vain nukkui koko viikon alkuviikosta minun ja loppuviikosta miehen kanssa sairastupaillen. Mietin, pitäisikö yhtäkkisestä muutoksesta huolestua, mutta laitoin väsymyksen huonosti nukuttujen edeltävien viikkojen sekä myös vauvaan tarttuneen nuhan piikkiin.

Vauvan jatkuva nukkuminen loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin, ja viikon jälkeen poika oli oma virkku itsensä. Jokin oli silti eri tavalla: hän oli hyväntuulinen! En edelleenkään tiedä, mitä pienen päässä tuon viikon aikana tapahtui, mutta sen jälkeen poika on ollut muutamia yksittäisiä päiviä ja iltoja lukuun ottamatta lähinnä hyvällä tuulella ja myös nukkunut päiväunia. Ainoa selitys, minkä keksin, on, että olen itse osannut suhtautua vauvaan ja vanhemmuuteen nyt niin paljon rennommin ja ollut itsekin paremmalla tuulella, ja että poika aistii sen. En usko, että se on koko totuus ja tuntemattomia ovat vauvojen aivoitukset, mutta ei oma stressaamiseni lapsen virikkeiden saannista varmaan ainakaan auttanut asiaa. Pikemminkin kävi niin, että kun hyväksyin, että meidän poika ei ole ihan yhtä kehittynyt kuin jotkut ikätoverinsa, alkoi sekin tehdä niitä temppuja, joilla vauvojen kehitystä seurataan. Kun vauva suostui hetken olemaan keskenään mahallaan lattialla, huomasin, että osaahan se nostaa päätään! Ja kun hänen kanssaan pystyi hetken vuorovaikuttamaan ilman itkua ja parkua, huomasin, että meidän poikahan hymyilee todella komeasti! Seitsenviikkoisena poika kierähti vatsaltaan kyljelleen ja viikon päästä teki saman tempun uudestaan. Poika siis kehittyy sittenkin ihan ajallaan, ja meillä menee nyt muutenkin hyvin :) (Ja vaikka ei kehittyisikään, niin mitä sitten - kyllä se varmaan joskus olisi oppinut nostamaan päätään tai hymyilemään tai mitä ikinä, ja ketä enää vuoden päästä kiinnostaa, oppiko se nämä temput kuuden vai kymmenen viikon iässä.)

Vielä pari sanaa ristiäisistä: Meillä oli loppuun asti kauhea stressi nimestä. Siis miten voi päättää toisen puolesta noin isosta, koko loppuelämän mukana kulkevasta asiasta! Lopulta pöydällä oli suvusta tuleva nimi ja nimi, joka meistä vain oli kaunis. Vaiheilimme monta päivää ja harkitsimme jo kolikon heittämistä, mutta lopulta mies ehdotti suvusta tulevan nimen ottamista. Hänen oma nimensä tulee suvusta ja hän on pitänyt siitä, joten näin päätimme tehdä. Nimi tulee omasta suvustani elossa olevalta sukulaiselta ja huomasin, että ristiäisissä nimi herätti reaktioita, mutta onneksi kukaan ei vaikuttanut liian pollealta tai liian pettyneeltä. Silti huomaan, että nimi, joka miehen kanssa kaksin pohtiessa tuntui kauniilta ja lapselle sopivalta, tuntuu nyt julkistettuna vahvemmin jonkun toisen nimeltä. Pelkään, alkaako se koskaan tuntua poikamme omalta. Oli miten oli, hän on nyt A.

Päivitys: Jätin tämän tekstin julkaisematta kirjoitushetkellä, jotta saisin neuvolasta tämän hetkiset tarkat mitat. Sen jälkeen tapahtunutta: Pian tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen alkuiltapäivästä A aloitti huutamisen, joka ei vaan millään, millään, loppunut. Illalla en vain enää jaksanut, joten soitin raivopuhelun vielä työmatkalla olevalle miehelle, jätin pojan huutamaan yksin keittiöön miehen ravatessa loppumatkan kotiin, häivyin ulos samalla oven avauksella ja soitin itkupuhelun omalle äidille. Jep jep, meillä menee nyt ihan hyvin, huoh... Lisäksi kaverin päivää vanhempi poika oppi pari päivää myöhemmin ihan oikeasti kierähtämään mahaltaan selälleen, ja nyt mietin, miksi meidän poika ei vielä osaa. Se siitä rennosta vanhemmuudesta :D

 

A on nyt 61 cm pitkä ja painaa 5330 g (eli on raukka vähän liian hoikka). Hän käyttää vaatekokoa 50/56 ja vaippakokoa 2.

A...

  • kiinnostuu jo välillä leluista ja esineistä
  • tuijottelee silmiin ja juttelee
  • hymyilee (<3!)
  • nostaa ja kannattelee päätä pitkiäkin aikoja
  • osaa kierähtää vatsaltaan selälleen - tosin ei ilmeisesti vielä tarkoituksella

Kuukauden vinkit:

  • älä suorita vanhemmuutta - se ei ole sen arvoista ja lapsi oppii kyllä, kun on sen aika
  • älä vertaile muihin äiteihin ja vauvoihin - kaikki olemme erilaisia
  • luota itseesi - itse tunnet lapsesi parhaiten (tai ainakin yhtä hyvin kuin kumppanisi)
  • luota toisiin - tauko tekee välillä hyvää, eikä kukaan saa lasta parissa tunnissa pilattua
  • tue myös kumppanisi vanhemmuutta - toinen vanhempi on rikkaus lapselle ja saatat itsekin oppia jotain uutta
  • muista parisuhde - parisuhde (vanhemmuudesta erillisenä suhteena) on suuri voimavara
  • muista itsesi - ota omaa aikaa ja pidä taukoja, älä jää vellomaan
  • käytännön vinkkinä: sitteri on pop!
  • toisena käytännön vinkkinä: jos vauva tuntuu jatkuvasti kitisevän ja sillä tuntuu olevan ilmavaivoja, voi kokeilla pitää pitempiä ruokailuvälejä. Minulle lääkärin ohje syöttää enintään parin tunnin välein toimi hyvin ja oli kiva, ettei ihan luvan kanssa tarvinnut koko ajan olla imettämässä. Tosin poika oli nyt neuvolassa liian hoikka, joten ehkä ainakin kokeiluluonteisesti luovumme tästä käytännöstä ja palautamme mieleen Netflix-tunnukset.

 

Ladataan...

Pages