Olen nyt jälkikäteen tullut siihen tulokseen, että meidän vauvalla oli aika varmasti refluksi. Kun olen tätä esimerkiksi äitini kanssa pohdiskellut, on hän ollut vähän sitä mieltä, että mitä väliä vaikka olisikin ollut – sehän on jo takanapäin. Mutta on sillä paljonkin väliä. Ensinnäkin kun A on nyt vuoden ikäinen, ja jopa hämmentävän suuri osa tuntemistani samanikäisten äideistä on jo uudelleen raskaana, alkaa sitä itsekin miettiä, koska sitä nyt haluaisi lisää lapsia vai haluaako. Itse olen ollut sitä mieltä, ettei meille ole tulossa toista lasta vielä pitkään aikaan jos ollenkaan, kun vauvavuosi oli niin kamala. Mutta olisiko sen ravinnut olla? Ehkä se, että lapsi huutaa päiväkaudet ensimmäiset puolivuotta ja paljon vielä sen jälkeenkin, ei olekaan normaalia, kuten kaikki silloin väittivät, vaan oire sairaudesta, joka olisi hoidettavissa.

Toinen hyvä syy on tietysti se, että voi tulla avautumaan tänne blogosfääriin siitä, kuinka järkyttävän huonosti tämä asia terveydenhuollossa hoidettiin. Itsekin havahduin refluksin mahdollisuuteen oikestaan vasta, kun Vauva-lehdestä luin jutun refluksilapsen äidistä, jonka lapsen oireet kuulostivat hyvinkin tutuilta ja jonka tarina siitä, kuinka terveydenhuollossa ei millään meinattu ottaa lapsen oireita tosissaan, olisi voinut olla omamme. Sittemmin kun olen netin syövereistä lisää aiheesta lukenut, niin ilmeisesti refluksin tunnistamattomuus ja vähättely on hyvin yleinenkin ongelma.

Tuntuu vaan ihan käsittämättömältä, että jos meidän lapsellamme oli kaikki refluksin oireet ja itsekin sen mahdollisuudesta joskus kysyimme, niin miten kukaan ei silti tehnyt asialle mitään!? Kyllä, pikkuvauvat itkevät, ja kyllä, pulauttelu on normaalia. Mutta ei, emme ole hermoheikkoja imbesillejä, jotka eivät tajuaisi, että nämä asiat tiettyyn rajaan asti kuuluvat vauva-arkeen. Se, että vauva itkee jatkuvasti ja vanhemmat ovat jaksamisensa äärirajoilla jatkuvasti, ei ole normaalia. Ja vaikka olisikin, niin eikö terveydenhuollon tehtävä olisi edes yrittää tehdä asialle jotain – etenkin kun niitä lääkkeitäkin on olemassa, toisin kuin terveydenhoitajamme väitti? Kyllähän meille uniohjausta ehdotettiin, mutta hei ihan oikeasti, ei kai mistään muusta pitkäaikaissauraudesta kärsivälle lapselle todeta, että ”kyllä se menee ohi, pärjäile” ja aleta opettaa vanhemmille kasvatustaitoja? Sehän on aivan absurdi ajatus! Jos lapsi itkee kipuaan, niin ei siihen säännöllinen nukkumaanmenoaika (sosionomin ohjeistamana) paljoa auta. Meidän tapauksessa ei edes voinut olla kyse siitä, etteivät terveydenhuollon ammattilaiset olisi tajunneet tilannetta, sillä niin lääkärin kirjauksessa kuin useassa terveydenhoitajan kirjauksessakin lukee, että lapsi itki koko käynnin ajan, ja myös painokehitys oli alkuun pitkään huonoa.

Jos meille joskus tulee toinen lapsi ja jos sillä on mitään refluksin oireita, niin aion todellakin olla se vaikea vanhempi, joka vaatii ja jankkaa niin kauan, että asialle tehdään jotain. Ainakin jos väsymykseltäni jaksan – nyt en jaksanut, vaikka olisi kannattanut. Toisaalta kierointahan tässä on se, että kun lapsi oli ensimmäisemme, niin todella uskoin, että se, että lapsi ei ensimmäiseen puoleen vuoteen nuku kuin vajaan 10 minuutin pätkissä ja huutaa jatkuvasti, on normaalia. Niin neuvolaterveydenhoitaja kuin neuvolalääkäri kuin sukulaisetkin niin sanoivat. Mutta ei se ole, ja joka tapauksessa neuvolassa tulisi aina puuttua niin lapsen kuin vanhempienkin pahoinvointiin, tai vähintäänkin olla vähättelemättä ja kertoa olemassaolevista apukeinoista. Se, että joku joskus olisi sanonut, että tuo ei ole normaalia ja että apua on saatavissa, olisi voinut muuttaa meidän vauvavuoden.

Refluksioireista vauvalla esim. http://refluksilapset.net/index.php/oireet-vauvalla-ja-taaperolla/

A täyttää pian yksi vuotta. Tähän vuoteen on mahtunut iloa, onnea, hämmennystä, kipua, pelkoa, epävarmuutta, väsymystä, surua, vihaa, epätoivoa, kateutta, katkeruutta, rakkautta ja rauhaa. Nyt ainakin. On mahtunut myös muutto, koliikki/refluksi, miehen 12-tuntiset työpäivät, miehen pitkä vanhempainvapaa, oma opiskeluihin palaaminen ja lapsen päivähoidon aloittaminen. Puhutaan vauvavuodesta selviämisestä. Ei ole sellainen olo, että mistään oltaisiin selvitty. Samanlaisena arki jatkuu kuin ennenkin. Kotihoitoajasta selviäminen oli paljon suurempi merkkipaalu ja saavutus.

Tekisi mieli kirjoittaa siitä, kuinka tärkeää olisi, että vanhempien refluksiepäilyihin tartuttaisiin terveydenhuollossa. Kuinka tärkeää olisi, ettei äitiporukoissa aina vain vertailtaisi, kellä asiat ovat huonoimmin, koska silloin oikeat ongelmat jäävät näkymättömiin. Ettei aina vain todettaisi, että ”vauvat nyt itkevät” ja jätettäisi vanhempia yksin selviytymään. Että lähipiiri kannustaisi avun hakemiseen. (Mikä siinä on, että lääkärille menemiseen kaikki kyllä kehottivat, mutta kun puhui kotipalvelun tai uniohjauksen hakemisesta, monet reagoivat tyyliin ”niiiin…tai kyllä mekin voidaan tulla auttamaan”. Ihan kiva, mutta sitten jäi apu saamatta, kun samat ihmiset eivät kuitenkaan tulleet eikä aina jaksanut erikseen pyytää ja järjestää.)

Toisaalta toivon, että ihmiset puhuisivat useammin vaikeista tunteistaan lapsiin liittyen. Vaikka kuormittavasta arjesta kyllä puhutaan, puhutaan siitä silti sävyyn ”on raskasta, mutta vauva on niin rakas ja ihana ja päivääkään en vaihtaisi pois” ja ”kyllä väsyttää, mutta silti olen niin onnellinen ja kiitollinen”. Etenkin blogimaailmassa tuntuu, että vaikeat tunteet sivuutetaan lähes täysin, mikä luo sen käsityksen, että kaikki muut vain nauttisivat vauva-ajasta, mikä puolestaan on ainakin itselleni tuonut paljon lisää syyllisyyden tunteita. Juuri siivosin seuraamieni vauvablogien listaa, ja arviolta 80% oli lopettanut blogin päivittämisen heti tai pian vauvan syntymän jälkeen sen kummempia selittelemättä. Eli ei se vauva-arki ihan pelkkää hattaraa ehkä kovin monelle muullekaan ole välttämättä ollut. Viime aikoina mediassa olleet jutut äitiyteen liittyvästä katumuksesta ovatkin olleet mielestäni tervetullutta, joskin aika äärimmäistä vaihtelua vallitsevaan äitiyden puhetapaan.

En kuitenkaan ajatellut tällä kertaa kirjoittaa näistä aiheista (ainakaan tämän pidemmin). Olen niistä ja kaikista muista vauva-aikaan liittyvistä vaikeuksista kirjoittanut aivan tarpeeksi. Ne ovat edelleen eniten pinnalla, mutta silti jokainen ihminen ansaitsee olemassaolostaan etsittävän ja löydettävän jotain hyvää. Etenkin pieni suloinen ensimmäisen syntymäpäivänsä sankari, jonka olemassaolosta todella onkin seurannut paljon myös hyvää. Joten tässä kirjoituksessa haluaisinkin nostaa esille myös ne hyvät pienen miehen muassaan tuomat asiat.

1. Vauva on rakas, ja rakkaita ihmisiä ei ole koskaan elämässä liikaa.
2. Vauvan myötä on tullut pidettyä enemmän yhteyttä myös muihin rakkaisiin ihmisiin, etenkin omiin isovanhempiin. Myös tuoreille iso- ja isoisovanhemmille vauva, ensimmäinen sukupolvessaan, on tuonut paljon iloa ja merkitystä elämään.
3. Vanhempainvapaiden jakaminen mahdollisti meille miehen kanssa pidemmän yhteisen kesäloman kuin muuten luultavasti olisi ollut koskaan mahdollista pitää. Samalla saimme asua pitkään lähempänä omia vanhempiani ja isovanhempiani.
4. Muutenkin yhteistä (perhe)aikaa on nyt enemmän, kun vauvan syntymisen ja etenkin marraskuussa käytyjen periaatekeskustelujen myötä mies on oikeasti alkanut tulla töistä aiemmin kotiin.
5. Vaikka parisuhdeaikaa on vähemmän, mikä tuottaa välillä tiettyjä jännitteitä, voi parisuhde hyvin ja joillain osa-alueilla jopa aiempaa paremmin. Esimerkiksi olen yhä vahvemmin herännyt ymmärtämään, että minulla on harvinaislaatuisen tasa-arvoinen ja perheelleen omistautuva mies, joka syvästi rakastaa minua ja meitä ja laittaa perheen aina tarvittaessa etusijalle.
6. Vauvan kanssa touhuilu on välillä myös yllättävän kivaa. Välillä olemme nauraneet ihan kippurassa omalle yskälleni, lusikoiden tiputteluleikille tai mummien hassutteluille.
7. Myös vauvan kasvun seuraaminen on ollut ihanaa. Vaikka tiedostaa, että kaikki vauvat oppivat tietyt taidot, sitä on silti ollut ihan järjettömän ylpeä vauvan ensikääntymisestä, kontaamaan oppimisesta ja aivan vastikään ensiaskelista.
8. Vauvan ja vanhempainvapaan myötä olen oppinut paljon itsestäni. Olen oppinut, että vaikka välillä kyllästyn opiskeluihin ja töihin, kuten kaikki muutkin, ovat ne silti tärkeitä ja merkityksellisiä elämäni osa-alueita, joita myös tarvitsen.
9. Olen myös oppinut suhtautumaan paljon armollisemmin ja suhteellisuudentajuisemmin omaan itseeni ja elämääni. Enää esimerkiksi kodin epäjärjestys, muutama lisäkilo tai terveellisistä elämäntavoista lipsuminen ei aiheuta järjetöntä morkkista.
10. Olen oppinut myös kiitollisuutta. Kaikkien omien ja vauvan sairastelujen jälkeen etenkin siitä, että olemme nyt kaikki pysyneet (suht) terveinä, mutta myös esimerkiksi perhevapaajärjestelmästä ja päiväkodeista. Useammin pitäisi muistaa olla kiitollinen myös ihan vain siitä, että ylipäätään on mies ja lapsi, perhe.

Tämä vuosi on ollut järjettömän pitkä, mutta kulunut käsittämättömän nopeasti (- ehkä koska en muista ensimmäisestä kolmesta kuukaudesta mitään). Onnea 1-vuotiaalle A:lle!