Nykyajan vanhemmuuskäsityksistä

Olen sattuneesta syystä seurannut viimeaikoina mielenkiinnolla mediassa käytävää keskustelua vanhemmuudesta ja perheellistymisestä. Enää en ihmettele sitä, miksi lasten hankintaa lykätään tai sitä, miksi jotkut ovat omasta tahdostaan lapsettomia. Lapsiperhearki näyttäytyy jatkuvana kiireenä, unettomuutena, yksinäisyytenä ja toimeentulovaikeuksina. Vanhemmuus on kokopäivätyötä (kysy vaikka kotiäideiltä) ja jatkuvaa suorittamista, jossa onnistuminen mitataan lapsen menestyksessä. Korostetaan lasten merkitystä yhteiskunnan tulevaisuutena, jossa ”hyvät” lapset tulevina veronmaksajina pelastavat huoltovajeen alle sortuvan hyvinvointivaltion, kun taas ”huonot” lapset rapauttavat sitä yhä lisää. Huono vanhempi ei siis ole syyllinen vain lapsensa pilaamiseen, vaan myös valtion talousongelmiin ja sosiaaliturvan heikkenemiseen. Näiden paineiden alla vanhempien pitäisi jaksaa olla niitä täydellisiä vanhempia, jotka eivät koskaan suutu uhmaikäiselle taaperolleen, jotka jaksavat aina viedä lapsiaan harrastuksiin ja jotka eivät koskaan syyllistä teini-ikäistään tämän kapinoimisesta vaan jaksavat aina keskustella tämän ongelmista dialogisesti ja kunnioittavasti. Ja tietysti muistavat syödä terveellisesti, hoitaa kotityöt (mieluiten lasten kanssa nämä mukaan innostaen ja pakottamatta), liikkua tarpeeksi ja edetä uralla.

Vaikka ajattelen, että meillä olisi kaikki edellytykset tulla hyviksi vanhemmiksi (miehellä työ ja omat opinnot loppusuoralla, vähän säästöjä ja hyvä parisuhde -mitkä lopulta eivät kerro kyvyistä vanhempana mitään), pelkään, etten pärjää. En pärjää hyvin vähillä yöunilla. Tarvitsen paljon omaa aikaa. En jaksa leikkiä kotileikkejä enkä kuunnella epäselviä ja epäloogisia selostuksia asioista, jotka eivät minua kiinnosta. En jaksa huutoa tai kapinoimista. Ehkä pitäisi hankkia vauvan sijasta nukke? Toisaalta sanotaan, että omaan lapseen suhtautuu täysin eri tavalla kuin kaikkiin muihin lapsiin. Se onkin toinen pelko. Että muuttuu sellaiseksi pulleroiseksi pullantuoksuikseksi lässyttäväksi tädiksi, joita leikkipuistoissa joskus näkee.

Olenko yksin näiden pelkojeni ja pohdintojen kanssa? Vaikka vallitsevista puhe- ja ajattelutavoista päätellen voisi uskoa, etten, vaikuttaa monien seuraamieni blogien valossa siltä, että monille lapsen saaminen on kaikesta huolimatta ollut elinikäinen haave ja unelmien täyttymys. Toive, jonka toteutumisen seurannaisvaikutuksia ei ole pahemmin mietitty. Tarkoittaako jo näiden asioiden miettiminen, ettei minua ole tarkoitettu äidiksi, etten sisimmässäni halua sitä?

Olen aina ollut huono keskitien kulkija. Oikeasti ei aina tarvi pärjätä ja pystyä kaikkeen itse. On ihan ok pyytää miestä huolehtimaan lapsesta, kun itse tarvii omaa aikaa, tai jättää sillä kertaa lähtemättä värikylpyyn tai runokylpylään. (Miksi kaikki vauvojen muotiharrastukset ovat nykyään jotain ”kylpyjä”?) On myös ihan ok säilyttää temperamenttinsa ja oma tahtonsa ja pitää kiinni omista harrastuksistaan ja toimintatavoistaan ainakin siinä määrin kuin se on mahdollista. Eikö? Vanhemmuus on keskeinen osa ihmisen identiteettiä, mutta sen ei tulisi olla ainoa. Lopulta tulisi muistaa, että kaikki lapset ovat kuitenkin yksilöitä, jotka itse vaikuttavat oman elämänsä kulkuun. Ja vaikka lapsella olisi kaikki parhaat lähtökohdat, on paljon kiinni myös puhtaasta sattumasta esimerkiksi sen suhteen, keihin lapsi leikkipuistossa, tarhassa, koulussa tai harrastuksissa tutustuu. Kontrollifriikkinä perfektionistina epätäydellisyyden ja epävarmuuden hyväksyminen on vaikeaa.

Pelko vastuusta. Pelko pärjäämisestä. Ja samalla pelko hallinnan menettämisestä.

Vaikeuksista saa ja yhteiskunnallisella tasolla jopa pitää puhua. Mahdolliset ongelmakohdat on hyvä selvittää itselleen ennen päätöksen tekemistä. Miksi niiden kuitenkaan pitäisi antaa merkitä enemmän kuin kaiken hyvän? Miksei voisi olettaa, että jos tulevasta ei tiedä, voi kaikki yhtä hyvin mennä hyvin? Helsingin Sanomissa oli muutama viikko sitten mielestäni hyvä kirjoitus siitä, että ongelmien korostamisen lisäksi tulisi muistaa puhua myös siitä, kuinka paljon iloa ja merkitystä lapset elämään tuovat. (Koska kai ne tuovat, päätellen siitä, kuinka moni lapsia lopulta hankkii. Tietysti kyse voi olla siitä kulttuurisesta ajatuksesta, että lapsettomana menettäisi jotain, mutta ensimmäisen lapsen saatuaan monet innostuvat saamaan useampiakin, joten tuskin se niin kauheaa on voinut olla(?!?)). Miksemme puhuisi joskus myös siitä?

Viikonloppuna naapurin lapset leikkivät pihalla. Tunsin aivan valtavaa kateutta. Samalla kuunnellessani toisen lapsen jatkuvia ”äiti tuu leikkimään” -pyyntöjä äidin poukkoillessa tätä pyytävän taaperon, vaunuissa itkevän vauvan ja kestittävän vieraan välillä ajattelin, että tuo on viimeinen tapa, jolla haluan kesäiset vapaapäiväni viettää. Olen luvannut miehelle yrittää päätyä jonkinlaiseen päätökseen kesäkuuhun mennessä. Onhan sen alkuun onneksi vielä reilu viikko…