Ajatuksista ja tunteista

Aloittaessani tätä blogia mietin, miksi raskauteen liittyvistä ajatuksista ja tunnemyllerryksistä ei puhuta muissa blogeissa enemmän. Tuntui, että asia kuitattiin yhdellä postauksella, jos silläkään, vaikka juuri se oli postaus, jonka kommenttiosio oli aivan täynnä samojen ajatusten kanssa painiskelevia naisia. Ajattelin, että tästäpä tulee blogi paikkaamaan tätä aukkoa!

Eipä tullut, mutta nyt ainakin tiedän, miksi aiheesta ei niin paljoa puhuta. (Täysin yksisilmäisesti omasta näkökulmasta tulkittuna) siksi, että raskaus alkaa ajan myötä tuntua niin normaalilta. Tai siis, onhan se ihan hirveän ihmeellinen ja outokin ajatus, että omassa mahassa muksii joku toinen ihminen, jonka kanssa joskus myöhemmin tullaan tappelemaan kotiintuloajoista ja pelaamisesta ja joka joskus myöhemmin alkaa elää aivan omaa elämäänsä (tai kuten tuttu sen ilmaisi: ”Mun sisällä on pallit!”) – mutta se kaikki tuntuu samaan aikaan luonnolliselta ja hyvältä.

Ahdistavista ja vaikeista aiheista on niin paljon helpompi kirjoittaa: miksi ahdistaa, mikä siinä ahdistaa, tarvisiko ahdistaa, mitä tehdä, ettei ahdistaisi, mitä jos ahdistaa silti? Nyt voi lähinnä kirjoittaa, että tuntuu hyvältä. Jännittää, mutta ei juuri pelota. Välillä pelottaakin, mutta ei niin paljon, ettei jaksaisi uskoa, että kaikki menee ihan hyvin ja että me pärjätään kyllä. Ajatukset alkavat koko ajan enemmän pyöriä tulevaisuudessa. Outoa sanoa, mutta kun mietin perhevalmennuksessa esittäytymistä, ei opiskelija tuntunut enää oikealta kuvaukselta. Olen jo indentifioinut tulevaksi äitiysvapailijaksi!

Omaan tulevaisuuteen liittyvää oudoksumista, jonka kuvaamiseen ahdistus tuntuu jo liian vahvalta termiltä, liittyy lähinnä joihinkin käytännön asioihin ja yllättäviin tilanteisiin. Esimerkiksi lastenvaunut olohuoneessa tuntui aluksi aika radikaalilta. Äidiksi kutsumiseen ja mahan silittelyyn en vieläkään ole tottunut, mutta niitä harrastaa onneksi lähinnä toisessa kaupungissa asuva mummi. Ja kuulemma nuo ovat asioita, joihin ei välttämättä totukaan – ainakaan jälkimmäiseen. Lastenvaatteet tuntuvat edelleen ällösöpöiltä, mikä Ilta-Sanomien tietojen mukaan kertoo, etten ole valmis vanhemmaksi, mutta samapa tuo. Alan pikkuhiljaa osata suhtautua kyynistyneellä huumorilla joka puolelta tuputettavaan stereotypiaan Marimekkoon pukeutuvasta lässyttävästä pullantuoksuisesta ihannemammasta. Mies voi sitten söpöstellä ja lässyttää omastakin puolestani.

Ehkä ensimmäisessä raskaudessa kaikki tapahtui liian nopeasti. Näin jälkeenpäin ajatellen olihan viime kevät aika kauheaa aikaa, eikä sellainen määrä ahdistusta nyt tunnu ihan normaalilta, vaikka hormoneilla olisikin ollut osansa asiassa. Ei raskauden kuuluisi olla sellaista, ja kaikki sympatiat niille, joille se on. Kaiken kaikkiaan, meillä menee nyt ehkä paremmin kuin koskaan. Niin yleisesti elämässä kuin parisuhteessakin <3

 

Perhe Raskaus ja synnytys Syvällistä

Vaivoja

Tämä raskaus on mielestäni ollut hyvin helppo ensimmäisen kolmanneksen muutamia viikkoja lukuun ottamatta. Mitään toisen kolmanneksen energiabuustia en tosin saanut, mutta elämää on voinut jatkaa täysin normaalisti: pitkiä kävelyitä, kuntosalia ja satunnaisia täyteen ahdettuja päiviä; ei univaikeuksia, ei epätavallisia selkäkipuja, ei jatkuvaa vessassa ravaamista. Välillä sitä on ihan unohtanut olevansa raskaana.

Nyt kuitenkin jo muutaman viikon ajan selkä on ollut usein ihan todella jumissa rintojen kasvaessa entisestään ja vatsan vetäessä selkää jatkuvasti notkolle. Hyvän ryhdin säilyttäminen vaatii keskittymistä ja lihaskuntoa, ja välillä tekisi mieli luovuttaa ja vain lyllertää menemään maha pystyssä. Tuntuu typerältä, koska oikeasti maha on edelleen aika pieni, vaikka selkeästi kyllä kasvanut. Tähän asti en ole antanut periksi lyllerryshaluille, mutta katsotaan uudestaan tilannetta muutaman viikon päästä…

Tällä viikolla vaivat ovat iskeneet (tähän astisella mittapuulla) kunnolla päälle. Puolen tunnin hidas kävely on ehdoton yläraja lenkkien vaativuudelle, tai muuten alkaa selkä kipuilla ja mahaa kiristää ikävästi. Tiedän, että näillä viikoilla joilluakuilla on jo harjoitussupistuksia, mutta luulen, että kysymys on onneksi vain venymiskivuista. (Mistä helkkarista ne supistukset pitäisi tunnistaa, jos ei ole sellaisia koskaan kokenut?) Olo on myös ollut selkästi aiempaa väsyneempi. Normaalisti sen huomaa lähinnä saamattomuutena, mutta erityisesti lyhyiksi jääneiden yöunien jälkeisinä päivinä on ollut täysin toivotonta yrittää saada mitään aikaiseksi ja työpäivän jaksaminen on välillä tuntunut mahdottoman suurelta ponnistukselta. Ennen yhtä tai kahta huonosti nukuttua yötä ei välttämättä juuri edes huomannut, mutta nyt tuntuu, että yksi vaikka vain kuuteen tuntiin jäänyt yö vetää voimat ihan nolliin, mikä tietysti on vähän hankalaa normaalin elämän kannalta.

Pelottaa, miten loppuraskaudesta pystyy yhtään mihinkään, kun olo on tällainen jo toisen kolmanneksen lopulla. Tiedostan, että jokainen raskaus on erilainen, mutta on silti vähän epäonnistujaolo, kun nuorena perusterveenä odottajana on jo nyt näin vaivainen. Harmittaa, kun on tottunut aina jaksamaan. Miten vanhemmat odottajat vielä pienten lasten kanssa sen oikein tekevät?

(Positiivisena puolena, pikkuinen potkii jo kovasti!)

Perhe Raskaus ja synnytys