Olimme päättäneet kertoa vanhemmillemme raskaudesta nt-ultran jälkeen, mikäli siellä olisi kaikki hyvin. Ennen ultraa en ollut uskaltanut alkaa suhtautua raskauteen oikeastaan mitenkään, joten kertominen tuntui meistä molemmista vähän turhan aikaiselta, mutta koska näemme vanhempiamme vain noin kuukauden välein, halusimme kertoa vielä kun se ei olisi kaikille ilmiselvää.
Miehen äitiä näimme pari viikkoa ultran jälkeen. Halusimme, että mies saisi kerrottua äidilleen itse, mutta häntä jännitti niin paljon, että kertominen jäi siihen, kun oltiin jo tekemässä lähtöä. Lopulta lähtö venyikin sitten aika myöhään! Äiti ja mukana ollut sisko vaikuttivat ilahtuneilta, eivätkä kovin yllättyneiltä. Ilmeisesti olivat päätelleet alkoholittomasta kuoharista, jota tarjosimme kesäjuhlissa – tosin en normaalistikaan juo alkoholia, joten päättelyketju itsessään oli kyllä hieman ontuva. Lähtömme jälkeen miehen äidiltä tuli vielä viesti, jossa hän vielä toisti, kuinka iloinen uudesta tulokkaasta hän on.
Omille vanhemmilleni kerroimme pari viikkoa myöhemmin. Olimme sopineet, että vanhemmilleni puolestani kertoisin itse, mutta illan kuluessa aloin ymmärtää miehen jännitystä yhä paremmin ja lopulta kymmenen maissa illalla laitoin hänet kertomaan itse 😀 Jännitin kovasti, miten vanhempani suhtautuisivat, sillä he suhtautuvat minuun vielä huomattavasti suojelevammin kuin mieheni äiti häneen ja oma siskoni asuu vielä kotona, joten perhedynamiikkamme ovat siinäkin suhteessa erilaiset. Sain kyllä itse taas yllättyä, sillä vanhempani eivät olleet ollenkaan yllättyneitä, vaan isä oli jopa myöhemmin sanonut äidille jo arvanneensa asian. Ihmettelinkin, miten hän niin kovasti päivällisellä korosti, ettei tekemässään kotikaljassa ole alkoholia! No, ilmeisesti pitkin kevättä ja kesää tekemämme pohjatyöt olivat tuottaneet tulosta. Omille vanhemmilleni kerroimme myös keskenmenosta, ja puhuimme siitä seuraavana päivänä äidin kanssa vielä pidemmin.
Kaiken kaikkiaan kaikille kertominen on mennyt yllättävänkin kivuttomasti. Ainoastaan yksi ystävistäni oli aluksi todella yllättynyt, mutta hänkin alkujärkytyksen jälkeen suhtautui todella positiivisesti ja vaikutti aidosti ilahtuneelta. Yllätyksekseni isäni, ainakin miehen mukaan, vaikutti jopa äitiä ilhatuneemmalta, vaikka tähän asti hän on suhtautunut mielestäni vihjailuihimme hieman varauksella. Ehkä hän oli saanut sulatella asiaa kauemmin, jos oli kerta asian jo arvannutkin. Lapsi on lähiystäväpiirissämme ensimmäinen ja molemmille vanhemmillemme ensimmäinen lapsenlapsi, joten totuttelua ajatukseen on varmaan monella. Mutta, kuten todettua, kaikki ovat olleet uutisista erittäin ilahtuneita ja kaikki ovat jo lupautuneet mahdollisuuksien mukaan hoitoavuksi – mikä onkin mukavaa, sillä miehen äiti on ainoa lähellä asuva sukulainen ja usein matkoilla, eikä pienen lapsen kanssa hoitoapua voi (kuulemma) olla koskaan liikaa.
Lähipiirille kertominen on tehnyt raskaudesta paljon todellisempaa. Se tuntuu hyvältä. Edelleen iltaisin joskus ahdistaa, että onhan se ihan hullun hommaa ryhtyä näin suuriin elämänmuutoksiin näin nuorena ja näin pian, mutta tunne menee pian pois. Useammin huomaan jo odottavani, että olisipa pieni jo täällä. Edelleenkään en pysty kuvittelemaan itseäni vähääkään vanhemman lapsen kanssa, mutta se ei haittaa – ei elämää loppuun asti voikaan suunnitella eikä kaikkeen tarvi olla valmis heti. Ja onhan se onneksi aika pieni aika pitkään. Olisipa joku kertonut -tai olisinpa uskonut- että kaikki voi todella mennä näin hyvin.
