Yrittääkö vaiko eikö yrittää?

Kauan odotettu, pelätty ja kaivattu kesäkuu saapui vihdoin – ja minulla naksahti jotain päässä. Yhdeksän kuukautta kestänyt vaiheilu ja epävarmuus hävisi kuin tuhka tuuleen toukouun viimeisinä päivinä. Voiko elämä todella tuntua tältä? Tietysti ahdistavat ajatukset palaavat aina silloin tällöin, mutta silloinkin pystyn helposti käskemään ne painumaan tiehensä. En tiedä, onko tähän mielenmuutoseen syynä vain kesä ja aurinko vai olenko vihdoin tunnetasolla oivaltanut jotain niistä jutuista, joita olen itselleni yrittänyt jankuttaa. Jos arvata pitäisi, niin varmaan vähän molemmat.

Väittäisin, että keskeisiä oivalluksia on ollut kolme. Haluan listata ne tähän alle, jotta itse muistaisin ne myös tulevissa ahdistuksissa. (Koska jos realistisia ollaan, niitä on vielä tulossa.) Niille, jotka tätä lukevat, myös kerrottakoon, että ruudun toisella puolella ei siis kirjoittele täysi idiootti, vaan joidenkin asioiden tunnetasolla oivaltaminen vie aikaa. Ne, jotka samojen asioiden kanssa ovat kipuilleet, osaavat ehkä samaistua.

1. Lapsi kasvaa

Lapsi on pieni jatkuvaa huomiota kaipaava vauva vain ensimmäisen vuoden ajan – ja tuolloinkin nukkuu suuren osan ajasta. Seuraavat muutama vuotta eletään hektisehköä pikkulapsiarkea, mutta tuolloin isovanhempien hoitomotivaatio on luultavasti suurin ja toisaalta lapsi osaa viihdyttää itseään lyhyitä aikoja jo itsekin. Kouluiässä lapsen itsenäisyys lisääntyy jatkuvasti ja jo yllättävänkin pian harrastukset ja kaverit alkavat luultavasti kiinnostaa vanhempien seuraa enemmän. Eli yhteenvetona: lapsi kaipaa jatkuvaa huomioimista vain muutaman vuoden. Eiköhän siitä selvitä.

2. Hyvä aika on silloin, kun siltä ei tunnu

Olen ajatellut, ettei lasta kannata hankkia silloin, kun työssä ja parisuhteessa menee hyvin. Koska kun menee hyvin, eihän sitä kannata riskeerata. Mutta toisaalta eihän lasta kannata hankkia ainakaan silloin, kun parisuhteessa, tai ehkä työssäkään, menee huonosti. Päinvastoin, kun kaikki on hyvin ja silti tuntee kaipuuta sitä kolmatta kohtaan, eikö se kerro siitä, että tunne on todellinen eikä vaan reaktio epätyydyttävään elämäntilanteeseen?

3. Oma elämä ei lopu

Oma äitini on suoraan sanonut, että hänelle vasta lapset toivat elämään merkityksen. Hän ei harrastanut mitään, kun olimme pieniä, ja omia ystäviäkään näki vain harvoin. Voi tietysti olla, että itse koen samanlaisen murroksen oman lapsen synnyttyä, mutta lapsen ei ole pakko olla oman elämän ainoa sisältö. Edelleen saa harrastaa, nähdä kavereita ja muutenkin olla sama henkilö kuin ennen lapsen syntymää. Tekemisiä pitää ehkä vähän rajoittaa ja organisoida enemmän ja itsehillintää harjoittaa potenssiin sata suhteessa nykyiseen, mutta periaatteessa mistään ei tarvi luopua tai päästä eroon.

Nyt pitää vaan yrittää hengitellä ja nauttia tästä rauhasta niin kauan kuin sitä kestää…

Meillä on alettu yrittämään.

Suhteet Oma elämä Raskaus ja synnytys

Nykyajan vanhemmuuskäsityksistä

Olen sattuneesta syystä seurannut viimeaikoina mielenkiinnolla mediassa käytävää keskustelua vanhemmuudesta ja perheellistymisestä. Enää en ihmettele sitä, miksi lasten hankintaa lykätään tai sitä, miksi jotkut ovat omasta tahdostaan lapsettomia. Lapsiperhearki näyttäytyy jatkuvana kiireenä, unettomuutena, yksinäisyytenä ja toimeentulovaikeuksina. Vanhemmuus on kokopäivätyötä (kysy vaikka kotiäideiltä) ja jatkuvaa suorittamista, jossa onnistuminen mitataan lapsen menestyksessä. Korostetaan lasten merkitystä yhteiskunnan tulevaisuutena, jossa ”hyvät” lapset tulevina veronmaksajina pelastavat huoltovajeen alle sortuvan hyvinvointivaltion, kun taas ”huonot” lapset rapauttavat sitä yhä lisää. Huono vanhempi ei siis ole syyllinen vain lapsensa pilaamiseen, vaan myös valtion talousongelmiin ja sosiaaliturvan heikkenemiseen. Näiden paineiden alla vanhempien pitäisi jaksaa olla niitä täydellisiä vanhempia, jotka eivät koskaan suutu uhmaikäiselle taaperolleen, jotka jaksavat aina viedä lapsiaan harrastuksiin ja jotka eivät koskaan syyllistä teini-ikäistään tämän kapinoimisesta vaan jaksavat aina keskustella tämän ongelmista dialogisesti ja kunnioittavasti. Ja tietysti muistavat syödä terveellisesti, hoitaa kotityöt (mieluiten lasten kanssa nämä mukaan innostaen ja pakottamatta), liikkua tarpeeksi ja edetä uralla.

Vaikka ajattelen, että meillä olisi kaikki edellytykset tulla hyviksi vanhemmiksi (miehellä työ ja omat opinnot loppusuoralla, vähän säästöjä ja hyvä parisuhde -mitkä lopulta eivät kerro kyvyistä vanhempana mitään), pelkään, etten pärjää. En pärjää hyvin vähillä yöunilla. Tarvitsen paljon omaa aikaa. En jaksa leikkiä kotileikkejä enkä kuunnella epäselviä ja epäloogisia selostuksia asioista, jotka eivät minua kiinnosta. En jaksa huutoa tai kapinoimista. Ehkä pitäisi hankkia vauvan sijasta nukke? Toisaalta sanotaan, että omaan lapseen suhtautuu täysin eri tavalla kuin kaikkiin muihin lapsiin. Se onkin toinen pelko. Että muuttuu sellaiseksi pulleroiseksi pullantuoksuikseksi lässyttäväksi tädiksi, joita leikkipuistoissa joskus näkee.

Olenko yksin näiden pelkojeni ja pohdintojen kanssa? Vaikka vallitsevista puhe- ja ajattelutavoista päätellen voisi uskoa, etten, vaikuttaa monien seuraamieni blogien valossa siltä, että monille lapsen saaminen on kaikesta huolimatta ollut elinikäinen haave ja unelmien täyttymys. Toive, jonka toteutumisen seurannaisvaikutuksia ei ole pahemmin mietitty. Tarkoittaako jo näiden asioiden miettiminen, ettei minua ole tarkoitettu äidiksi, etten sisimmässäni halua sitä?

Olen aina ollut huono keskitien kulkija. Oikeasti ei aina tarvi pärjätä ja pystyä kaikkeen itse. On ihan ok pyytää miestä huolehtimaan lapsesta, kun itse tarvii omaa aikaa, tai jättää sillä kertaa lähtemättä värikylpyyn tai runokylpylään. (Miksi kaikki vauvojen muotiharrastukset ovat nykyään jotain ”kylpyjä”?) On myös ihan ok säilyttää temperamenttinsa ja oma tahtonsa ja pitää kiinni omista harrastuksistaan ja toimintatavoistaan ainakin siinä määrin kuin se on mahdollista. Eikö? Vanhemmuus on keskeinen osa ihmisen identiteettiä, mutta sen ei tulisi olla ainoa. Lopulta tulisi muistaa, että kaikki lapset ovat kuitenkin yksilöitä, jotka itse vaikuttavat oman elämänsä kulkuun. Ja vaikka lapsella olisi kaikki parhaat lähtökohdat, on paljon kiinni myös puhtaasta sattumasta esimerkiksi sen suhteen, keihin lapsi leikkipuistossa, tarhassa, koulussa tai harrastuksissa tutustuu. Kontrollifriikkinä perfektionistina epätäydellisyyden ja epävarmuuden hyväksyminen on vaikeaa.

Pelko vastuusta. Pelko pärjäämisestä. Ja samalla pelko hallinnan menettämisestä.

Vaikeuksista saa ja yhteiskunnallisella tasolla jopa pitää puhua. Mahdolliset ongelmakohdat on hyvä selvittää itselleen ennen päätöksen tekemistä. Miksi niiden kuitenkaan pitäisi antaa merkitä enemmän kuin kaiken hyvän? Miksei voisi olettaa, että jos tulevasta ei tiedä, voi kaikki yhtä hyvin mennä hyvin? Helsingin Sanomissa oli muutama viikko sitten mielestäni hyvä kirjoitus siitä, että ongelmien korostamisen lisäksi tulisi muistaa puhua myös siitä, kuinka paljon iloa ja merkitystä lapset elämään tuovat. (Koska kai ne tuovat, päätellen siitä, kuinka moni lapsia lopulta hankkii. Tietysti kyse voi olla siitä kulttuurisesta ajatuksesta, että lapsettomana menettäisi jotain, mutta ensimmäisen lapsen saatuaan monet innostuvat saamaan useampiakin, joten tuskin se niin kauheaa on voinut olla(?!?)). Miksemme puhuisi joskus myös siitä?

Viikonloppuna naapurin lapset leikkivät pihalla. Tunsin aivan valtavaa kateutta. Samalla kuunnellessani toisen lapsen jatkuvia ”äiti tuu leikkimään” -pyyntöjä äidin poukkoillessa tätä pyytävän taaperon, vaunuissa itkevän vauvan ja kestittävän vieraan välillä ajattelin, että tuo on viimeinen tapa, jolla haluan kesäiset vapaapäiväni viettää. Olen luvannut miehelle yrittää päätyä jonkinlaiseen päätökseen kesäkuuhun mennessä. Onhan sen alkuun onneksi vielä reilu viikko…

 

Puheenaiheet Raskaus ja synnytys Vanhemmuus Uutiset ja yhteiskunta