Koska olemme mieheni kanssa molemmat yhtä neuroottisen analyyttisiä ihmisiä, olemme pohtineet lapsen hankkimista usein ja monelta kantilta. Mieheni (joka on yhtä optimisti kuin itse olen pessimisti ja jolle tämä siksi on ollut paljon helpompi kysymys) tiivisti ongelman kolmeen kysymykseen: 1) haluanko lapsen, 2) kenen kanssa haluan lapsen ja 3) koska haluan lapsen? Hänelle kaksi ensimmäistä kysymystä olivat helppoja, ja koska mitään estettä vastaukselle ”nyt” ei kolmanteen kysymykseen ole, oli se hänelle hyvä vastaus.

Itsen en koskaan, ekologisesti äärivalveutuneita teini-iän hippivuosiani lukuun ottamatta, ole kyseenalaistanut, ettenkö haluaisi lapsia. Myöskään parisuhteessamme ei ole minkäänlaisia ongelmia, enkä voisi kuvitellakaan luotettavampaa, ymmärtäväisempää ja huolehtivampaa miestä kuin omani, joten siinäkään suhteessa en pode epävarmuutta. Mutta haluanko lapsen todella nyt? Siis nyt heti? Paitsi että toimitus kestää sen yhdeksän kuukautta, joten oikeastaan pitäisi kysyä, haluanko sitä silloin. Jos vauvakuume ja sen myötä malttamattomuus pahenee (trendinomaisesti massiivisista syöksyistä huolimatta) koko ajan, voinko laskea sen varaan, että yhdeksän kuukauden päästä olisi hyvä aika?

Kysymys siitä, koska olisi hyvä aika, kuitenkin palautuu pitkälti siihen, miksi haluaisin tai en haluaisi lapsia. Päätöstähän voi aina lykätä, jos ei ole varma, eikö niin? (Tässä ironinen viittaus mediassa vallitsevaan diskurssiin typeristä naisista, jotka lykkäävät lasten hankintaa siksi, kunnes on liian myöhäistä ja jotka tästä syystä ovat paitsi syyllisiä omaan lapsettomuuteensa syyllisiä myös huoltosuhteen heikkenemiseen ja herraties mihin.) Ajatuksiani jäsentääkseni päätin listata huonoja ja hyviä puolia lapsen saamisessa. Huonoja puolia on helpompi keksiä, joten aloitetaan niistä:

-”mitä muutkin ajattelisivat?” -kriiseily

-suhteiden kavereihin ja sukulaisiin muuttuminen(?)

-raskausajan pahoinvointi, selkävaivat, uniongelmat…

-raskauskilot?? ja niiden vaikutus itsetunnolle

-vauva-ajan väsymys ja rajoittavuus

-uhmaiän ja pikkulapsiajan intensiivisyys (ja väsyttävyys?)

-mahdolliset muut ongelmat myöhemmin

-valmistumisen viivästyminen ja työnsaannin vaikeutuminen(?)

-toimeentulo?

-loputon kiire

-oman ajan väheneminen

-huoli, pelko ja riittämättömyyden tunne

-oma jaksaminen?

-yksinäisyys?

-parisuhteen huononeminen?

-lasta ei rakastakaan?

-onnettomuus lisääntyy?

-elämäni isoin virhe?

Aika vaikuttuva lista, jonka joukossa on ehkä muutamia epätodennäköisiä seurauksia ja huonoja syitä, mutta hyvissä puolissa ei sitten paljon muita olekaan:

+tulotasomme paraneminen äitiysloman ja vanhempainvapaan aikana

+vauva helpompi hankkia opiskeluaikana

+vuoden ”loma” opiskeluista

+tulee noustua sängystä ja lähdettyä ulos (muistuttakaa joku tästä kun kiroan aikaisia herätyksiä viikonloppuaamuna räntäsateessa)

+tylsistyminen vähenee

+löytää uusia ystäviä?

+parisuhde syvenee?

+onnellisuus lisääntyy?

+elämäni paras päätös?

+ei tarvitsisi enää miettiä!!!

Mielestäni kaikki edellä esitetyt ovat hieman kyseenalaisia perusteita lapsen hankkimiselle. Toisaalta onko lasten hankkimiseen mitään hyviä syitä? Individualistisesta omaehtoisuutta ja riippumattomuutta korostavasta länsimaisesta tarkastelukulmastahan käsin lasten hankkiminen on ihan järjetöntä. Kuitenkin aika moni niin jossain vaiheessa tekee. Onko tämä niitä asioita, joita ei voi ratkoa järjellä? Toisaalta monet ovat päätyneet hankkimaan lapsen ilmankin vauvakuumetta siinä pelossa, että myöhemmin kokisivat menettäneensä jotain. Epäreilua on, ettei etukäteen voi tietää, mitä. Mitä jos se ei olisikaan sen arvoista?

Raskaus- ja perheblogeissa puhutaan paljon vauvakuumeesta ja yrittämisen vaikeudesta, mutta harvoin siitä, miksi koko projektiin on edes lähdetty. Eivätkö muut todellakaan mieti näitä asioita? Onko oikeasti niin, että ”mut kun mä haluun” riittää syyksi? Ja entä jos ei ole varma siitä, mitä haluaa? Haluanko tätä vain, koska minulla on liikaa vapaa-aikaa yksin? Haluanko tätä, koska lapsia kuuluu hankkia? Haluanko tätä, koska mieheni haluaa? Ja toisaalta, onko kukaan koskaan lastaan katunut? Milloin voi lopettaa miettimisen ja pelkäämisen, ja milloin täytyy vain uskaltaa?