Tänään tulee kuluneeksi viisi viikkoa siitä, kun saimme tietää keskenmenosta, neljä viikkoa tyhjennyksestä ja viikko negatiivisesta raskaustestistä. Tänään alkoivat kuukautiset.
Tähän viiteen viikkoon mahtuu paljon surua, iloa, ahdistusta, epävarmuutta ja rakkautta. Pohdintoja ja oivalluksia. Hidasta toipumista.
Kirjoitimme miehen kanssa viime viikonloppuna pitkästä aikaa yhteistä päiväkirjaamme, mikä oli kaiken keskellä jäänyt. Oli hyvä kerrata yhdessä tapahtumat päivä päivältä siitä asti, kun neuvolaterveydenhoitaja varhaisultraa edeltäneenä päivänä soitti, että verikokeiden perusteella kaikki on kunnossa, siihen, että raskaustesti näytti jälleen negatiivista. Luulin, että vaikka olinkin keskenmenosta todella surullinen, olisin kuitenkin ollut suhteellisen sinut tapahtuneen kanssa. Vasta muistelu viikkojen päähän toi perspektiiviä siihen, kuinka mustia nuo ensimmäiset päivät ja viikot olivat olleet. Maanantain 6.3. kohdalla lukeekin: ”Elämä alkaa voittaa”. Vaikka onhan senkin jälkeen työstämistä vielä ollut. Ja on edelleen.
Mieli toimii hassusti. Syvimmän surun jälkeen tuntuvat kolme edeltävää kuukautta olleen kuin unta; ”enhän minä ole ollut raskaana”. Sinänsä klassinen kieltämisreaktio psyykkisesti vaikean kokemuksen jälkeen, mutten tietoisesti ollut pysähtynyt analysoimaan tuota tunnetta enkä olisi uskonut reagoivani niin voimakkaasti. Viime aikoina myös sanan keskenmeno sanomisesta on tullut molemmille vaikeaa (molemmat tietävät, mihin ”… … no, se” viittaa), vaikka muuten sen ajatteleminen ei tunnu ainakaan itsestä oudolta. Ainakin kun välttää ajattelemasta liikaa. Lisäksi uuden raskauden ajatteleminen on tähän asti aiheuttanut lähinnä lievän paniikkireaktion.
Toisaalta viime viikkoihin on sisältynyt aivan valtavasti oivalluksia omasta itsestä sekä loistavia syvää luotaavia keskusteluja miehen kanssa. Olen oivaltanut, että raskaus oli minulle psyykkisesti vielä paljon merkityksellisempi ja monisyisempi asia kuin olin itselleni myöntänytkään. Olen myös viimen tunnustanut sen, mitä mieheni on yrittänyt kertoa jo pitkään, että ehkä olen ihminen, joka ahdistuu kaikenlaisista elämänmuutoksista riippumatta siitä, veivätkö ne sitten myönteiseen tai kielteiseen suuntaan (esimerkiksi niin opiskelujen vielä vuoden jatkumisesta kuin opiskelujen enää vuoden jatkumisestakin…). Mitä lopulta oikeasti haluan perheellistymisen suhteen, on vielä työn alla, mutta olen yhä optimistisempi sen suhteen, että vielä joku päivä, ehkä piankin, olen valmis yrittämään uudestaan ilman, että se alkaisi liikaa ahdistamaan.
Myös mies on joutunut jumppaamaan omia ajatuksiaan. Eräänä arki-iltana, kun olin jälleen puhunut omista epävarmuuksistani uuteen yritykseen liittyen, avautui myös mies siitä, kuinka epävarmuuteni asiasta, jota hän niin kovasti jollain aikataululla haluaa, stressaa myös häntä. Vaikka ymmärrän täysin, että ailahteleminen elämän isojen linjojen aikataulujen kanssa ahdistaa, syyllistyin hieman hänen kommentistaan, emmekä sinä iltana enää jatkaneet aiheesta. Seuraavana päivänä mieheni, rakas rakas mieheni, kertoi miettineensä asiaa yöllä, kun ei saanut unta, ja tulleensa siihen tulokseen, että tärkeintä hänelle on, että me olemme yhdessä -ei se, koska, jos koskaan, päätämme lapsia yrittää. (Voi rakas <3!) Sen jälkeen asian ajatteleminen on tuntunut helpommalta.
Edelleenkään en tiedä, oliko keskenmeno tässä välissä lopulta hyvä vai huono asia. Joka tapauksessa se on lähentänyt meitä parina aivan valtavasti. Mieheni se on laittanut tarkastelemaan asioiden tärkeysjärjestystä ja minulle, vaikka onkin tehnyt monesta asiasta epävarmemmaksi, se on kirkastanut ainakin yhden asian. Tämän miehen kanssa minä haluan pysyä.
