Olen tällä viikolla tullut miettineeksi, miksi jotkut jutut lapsen saamiseen liittyen ahdistavat aivan hirveästi ja miksi jotkut tuntuvat aivan ihanilta. Esimerkiksi: Tämän blogin aloittaminen -ihanaa! Ensimmäisen neuvola-ajan varaaminen -aivan hirveää. Raskausmahan ja pienen nyytin ajatteleminen -suloisinta ikinä! Miehen puheet perhevapaista ja päivähoidosta -todella ahdistavaa (tästä tosin päästiin yli, ja molemmat kun lievästi kontrollifriikkejä olemme, tuntui hyvältä saada asia alustavasti mietittyä). Tällä hetkellä teoriani on, että tämä on osa omaa vanhemmuuteen kasvamiseen liittyvää identiteettiprojektiani.

Ensinnäkin olen aina ollut hyvin itsenäinen yksin pärjäävä ihminen. Minulla ei ole koskaan ollut monia ystäviä, ja mieheni oli ensimmäinen seurustelukumppanini. Koulussa pärjäsin hyvin, joten suuren osan identiteettiäni rakensin menestymisen ja älykkyyden varaan. Nuoruuden dramattisuudessani ja ehdottomuudessani (tästä siis aikaa alle kaksi vuotta, joten hituja näistä saattaa olla vielä havaittavissa…) uskoin, että realistisin tulevaisuusskenaatio olisi, että ryhtyisin menestyväksi uranaiseksi, joka tekee huippututkimusta kansainvälisissä tutkijaryhmissä, matkustelee, retkeilee, innostuu erilaisista terveystrendeistä ja muutenkin täyttää sisimmässään sisällöttömäksi kokemansa elämän kaikella sellaisella kuorrutuksella, jolla helposti saa vakuutettua muut, ja toivottavasti myös itsensä, oman elämänsä auvoisuudesta. Ehkä vähän karrikoitua, mutta tiedätte varmaan ihmistyypin?

Tästä syystä jo seurustelun aloittaminen oli minulle ihan valtava identiteettikriisi. Vaikka aina haaveilin ihmisestä, johon luottaa täysin ja jota rakastaa, oli itsensä toiselle avaaminen ja satutettavaksi heittäytyminen täydelliseen itsenäisyyteen tottuneelle vaikeaa. Yhtäkkiä tarvitsi alkaa puhumaan tunteistaan avoimesti ja paljastamaan myös heikkoutensa. Yhtäkkiä joutui tekemään kompromisseja omista elämäntavoistaan ja sopeuttamaan omia päivittäisiä rutiinejaan toisen rytmiin. Yhtäkkiä ei enää ollutkaan vain oma itse, vaan jonkun toisen tyttöystävä, avovaimo ja kihlattu.Kun aloimme miettiä lapsen hankintaa, jouduin aivan oikeasti miettimään arvoni ja toiveeni uudestaan. En ole niitä ihmisiä, jotka pienestä pitäen olivat haaveilleet omasta lapsesta, mutta en, nuoruuden ääriekohippivuosia lukuun ottamatta, ollut sitä kyseenalaistanutkaan. Mieheni kanssa meille oli alusta asti selvä, että haluamme lapsia. Pian tuli myös selväksi, että haluamme lapsen mieluummin ennemmin kuin vasta myöhemmin. Mutta. Vaikka lapsen saaminen antaa paljon, pitää myös varautua luopumaan paljosta. Jos jo parisuhde tuntuu välillä vaativan liikaa omalta itsenäisyydeltä, kuinka sitten lapsen kanssa?

Asiaa ei helpottanut se, että kuten edellisessä postauksessa kirjoitinkin, eivät kaverini suhtautuneet ajatuksiini ”kovin” kannustavasti. Mielikommenttejani olivat ”et sä sitä oikeesti haluu” ja ”herranjumala et nyt viä ala poikii”. Varmasti syynä on se, ettei lasten saaminen ole omassa viiteryhmässäni vielä kovin yleistä ja kavereita hirvittää ajatus siitä, että joku tuttavapiiristä tekee jotain, mikä ei heistä tunnu ajankohtaiselta. (Esimerkiksi entisten koulukaverien WA-ryhmässä kauhisteltiin tänään, kuinka yksi entinen luokkalainen on jo raskaana, vaikka oman elämän suurin saavutus on, että jaksaa parittaa sukkansa. Totesin, että kertominen saa vielä odottaa.) Tuntuu silti pahalta tulla toiseutetuksi johonkin toiseen ja outona pidettyyn ihmistyyppiin. Jos olisin, yleistäen, vähemmän koulutettu, asuisin maalla tai eläisimme aikaa sukupolvi tai pari taaksepäin, olisi lasten saaminen tässä iässä täysin normaalia. Pahaksi onneksi olen kaupungissa asuva 90-luvulla syntynyt korkeakouluopiskelija, joten tulisi kaiketi odottaa vielä kymmenen vuotta, että lasten saaminen tulisi kaveripiirissäni sosiaalisesti ajankohtaiseksi.

Positiivista on se, että ainakin olen varautunut siihen, että lasten saamisen myötä sosiaaliset kuviot voivat muuttua paljonkin. Pienten lasten äitien yksinäisyydestähän puhutaan nykyään paljon. Saattaa myös olla, että jännitän oikeasti turhasta ja kaverit uutista hetken sulateltuaan suhtautuvatkin ihan positiivisesti. Varmasti uraakin pystyy tekemään ainakin kun lapset ovat vähän isompia -jos se silloin enää tuntuu tärkeältä. Ainakin voin sanoa, että tässä suhteessa päätös hankkia lapsia oli läpeensä mietitty. Ja toisaalta olen kuullut ja toivon, että raskauden ja äitiyden myötä syntyy helposti myös uusia ystäväpiirejä. Näitä pohtiessa on ollut jännittävä huomata, kuinka paljon toisten mielipiteet heijastuvat omiin. Olin jotenkin ajatellut, että vaikka toisten mielipiteistä paljon huolehdinkin, osaisin silti erottaa omat mielipiteeni muiden mielipiteistä. Kuitenkin koko ajan taustalla hieman häirinnyt ajatus siitä, että lasten hankkiminen tässä vaiheessa olisi jotenkin väärin, hävisi kuin tuuleen, kun tajusin etten oikeasti itse ole sitä mieltä, vaikka oletankin kaikkien muiden niin ajattelevan.

Vetääkseni jutun yhteen siihen, mitä totesin ensimmäisessä kappaleessa, olen siis suhteellisen sinut tulevan äitiyteni kanssa niin kauan, kun saan iloita ja haaveilla siitä keskenäni tai ainakin anonyymisti. Ehkä vielä joskus uskaltaudun kertomaan tästä myös tutuille ja liikkumaan ihmisten ilmoilla paisuneen mahani kanssa. Ja ehkä jossain vaiheessa jopa epä-älyllinen mammainnostus dopplereineen, luomusoseineen ja kestovaippoineen alkaa tuntua söpöltä. Ehkä. Ainakin kertomisen ja ihmisten ilmoilla liikkumisen suhteen pitäisi olla varmaan sinut suhteellisen piankin, sillä ensimmäinen neuvolakäynti on jo ensi viikolla ja maha on niin turvoksissa, että ihmettelen, ettei kukaan ole vielä tullut kyselemään mitään…