Identiteettityötä ja rv 6

Olen tällä viikolla tullut miettineeksi, miksi jotkut jutut lapsen saamiseen liittyen ahdistavat aivan hirveästi ja miksi jotkut tuntuvat aivan ihanilta. Esimerkiksi: Tämän blogin aloittaminen -ihanaa! Ensimmäisen neuvola-ajan varaaminen -aivan hirveää. Raskausmahan ja pienen nyytin ajatteleminen -suloisinta ikinä! Miehen puheet perhevapaista ja päivähoidosta -todella ahdistavaa (tästä tosin päästiin yli, ja molemmat kun lievästi kontrollifriikkejä olemme, tuntui hyvältä saada asia alustavasti mietittyä). Tällä hetkellä teoriani on, että tämä on osa omaa vanhemmuuteen kasvamiseen liittyvää identiteettiprojektiani.

Ensinnäkin olen aina ollut hyvin itsenäinen yksin pärjäävä ihminen. Minulla ei ole koskaan ollut monia ystäviä, ja mieheni oli ensimmäinen seurustelukumppanini. Koulussa pärjäsin hyvin, joten suuren osan identiteettiäni rakensin menestymisen ja älykkyyden varaan. Nuoruuden dramattisuudessani ja ehdottomuudessani (tästä siis aikaa alle kaksi vuotta, joten hituja näistä saattaa olla vielä havaittavissa…) uskoin, että realistisin tulevaisuusskenaatio olisi, että ryhtyisin menestyväksi uranaiseksi, joka tekee huippututkimusta kansainvälisissä tutkijaryhmissä, matkustelee, retkeilee, innostuu erilaisista terveystrendeistä ja muutenkin täyttää sisimmässään sisällöttömäksi kokemansa elämän kaikella sellaisella kuorrutuksella, jolla helposti saa vakuutettua muut, ja toivottavasti myös itsensä, oman elämänsä auvoisuudesta. Ehkä vähän karrikoitua, mutta tiedätte varmaan ihmistyypin?

Tästä syystä jo seurustelun aloittaminen oli minulle ihan valtava identiteettikriisi. Vaikka aina haaveilin ihmisestä, johon luottaa täysin ja jota rakastaa, oli itsensä toiselle avaaminen ja satutettavaksi heittäytyminen täydelliseen itsenäisyyteen tottuneelle vaikeaa. Yhtäkkiä tarvitsi alkaa puhumaan tunteistaan avoimesti ja paljastamaan myös heikkoutensa. Yhtäkkiä joutui tekemään kompromisseja omista elämäntavoistaan ja sopeuttamaan omia päivittäisiä rutiinejaan toisen rytmiin. Yhtäkkiä ei enää ollutkaan vain oma itse, vaan jonkun toisen tyttöystävä, avovaimo ja kihlattu.Kun aloimme miettiä lapsen hankintaa, jouduin aivan oikeasti miettimään arvoni ja toiveeni uudestaan. En ole niitä ihmisiä, jotka pienestä pitäen olivat haaveilleet omasta lapsesta, mutta en, nuoruuden ääriekohippivuosia lukuun ottamatta, ollut sitä kyseenalaistanutkaan. Mieheni kanssa meille oli alusta asti selvä, että haluamme lapsia. Pian tuli myös selväksi, että haluamme lapsen mieluummin ennemmin kuin vasta myöhemmin. Mutta. Vaikka lapsen saaminen antaa paljon, pitää myös varautua luopumaan paljosta. Jos jo parisuhde tuntuu välillä vaativan liikaa omalta itsenäisyydeltä, kuinka sitten lapsen kanssa?

Asiaa ei helpottanut se, että kuten edellisessä postauksessa kirjoitinkin, eivät kaverini suhtautuneet ajatuksiini ”kovin” kannustavasti. Mielikommenttejani olivat ”et sä sitä oikeesti haluu” ja ”herranjumala et nyt viä ala poikii”. Varmasti syynä on se, ettei lasten saaminen ole omassa viiteryhmässäni vielä kovin yleistä ja kavereita hirvittää ajatus siitä, että joku tuttavapiiristä tekee jotain, mikä ei heistä tunnu ajankohtaiselta. (Esimerkiksi entisten koulukaverien WA-ryhmässä kauhisteltiin tänään, kuinka yksi entinen luokkalainen on jo raskaana, vaikka oman elämän suurin saavutus on, että jaksaa parittaa sukkansa. Totesin, että kertominen saa vielä odottaa.) Tuntuu silti pahalta tulla toiseutetuksi johonkin toiseen ja outona pidettyyn ihmistyyppiin. Jos olisin, yleistäen, vähemmän koulutettu, asuisin maalla tai eläisimme aikaa sukupolvi tai pari taaksepäin, olisi lasten saaminen tässä iässä täysin normaalia. Pahaksi onneksi olen kaupungissa asuva 90-luvulla syntynyt korkeakouluopiskelija, joten tulisi kaiketi odottaa vielä kymmenen vuotta, että lasten saaminen tulisi kaveripiirissäni sosiaalisesti ajankohtaiseksi.

Positiivista on se, että ainakin olen varautunut siihen, että lasten saamisen myötä sosiaaliset kuviot voivat muuttua paljonkin. Pienten lasten äitien yksinäisyydestähän puhutaan nykyään paljon. Saattaa myös olla, että jännitän oikeasti turhasta ja kaverit uutista hetken sulateltuaan suhtautuvatkin ihan positiivisesti. Varmasti uraakin pystyy tekemään ainakin kun lapset ovat vähän isompia -jos se silloin enää tuntuu tärkeältä. Ainakin voin sanoa, että tässä suhteessa päätös hankkia lapsia oli läpeensä mietitty. Ja toisaalta olen kuullut ja toivon, että raskauden ja äitiyden myötä syntyy helposti myös uusia ystäväpiirejä. Näitä pohtiessa on ollut jännittävä huomata, kuinka paljon toisten mielipiteet heijastuvat omiin. Olin jotenkin ajatellut, että vaikka toisten mielipiteistä paljon huolehdinkin, osaisin silti erottaa omat mielipiteeni muiden mielipiteistä. Kuitenkin koko ajan taustalla hieman häirinnyt ajatus siitä, että lasten hankkiminen tässä vaiheessa olisi jotenkin väärin, hävisi kuin tuuleen, kun tajusin etten oikeasti itse ole sitä mieltä, vaikka oletankin kaikkien muiden niin ajattelevan.

Vetääkseni jutun yhteen siihen, mitä totesin ensimmäisessä kappaleessa, olen siis suhteellisen sinut tulevan äitiyteni kanssa niin kauan, kun saan iloita ja haaveilla siitä keskenäni tai ainakin anonyymisti. Ehkä vielä joskus uskaltaudun kertomaan tästä myös tutuille ja liikkumaan ihmisten ilmoilla paisuneen mahani kanssa. Ja ehkä jossain vaiheessa jopa epä-älyllinen mammainnostus dopplereineen, luomusoseineen ja kestovaippoineen alkaa tuntua söpöltä. Ehkä. Ainakin kertomisen ja ihmisten ilmoilla liikkumisen suhteen pitäisi olla varmaan sinut suhteellisen piankin, sillä ensimmäinen neuvolakäynti on jo ensi viikolla ja maha on niin turvoksissa, että ihmettelen, ettei kukaan ole vielä tullut kyselemään mitään…

Suhteet Ystävät ja perhe Raskaus ja synnytys Syvällistä

Plussa ja rv 5

Meillä raskautumisen yrittäminen, tai ehkä pikemminkin mentaliteettiin ”saa tulla” -siirtyminen, oli pitkään harkittu päätös. Olimme jo syksystä alkaen molemmat vauvakuumeilleet enemmän tai vähemmän pahasti, ja pikkuhiljaa vitsinä heitetty kysymys ”Voisinko mä vaan jättää pillerit pois?” ja samalla mentaliteetilla annettu vastaus ”Jätä vaan.” muuttuivat aidoksi pohdinnoiksi. Silti raskaaksi tuleminen jo ensimmäisestä kierrosta oli molemmille pienoinen järkytys. Olimme päättäneet jättää ehkäisyn pois joulukuun lopussa hieman kokeilumielessä ja fiilistellä, miltä ajatus lapsesta alkaisi hieman konkretisoituessaan tuntua. Vaikka periaatteessa tiesimme, että jo ensimmäisestä kierrosta voi tulla raskaaksi, emme tosissamme uskoneet onnistuvamme jo ensimmäisellä yrityksellä. Molemmilla kuitenkin oli varma tunne siitä, että päätös oli hyvä.

Itsehän en ollut niitä naisia, jotka ovat onnensa kukkuloilla pillerit lopetettuaan ja vakuuttuneita siitä, että tämä on ainoa oikea päätös. Jos aiemmin olikin ollut jotain epäilyksiä siitä, mitä oikeasti halusin ja missä vaiheessa, niin ehkäisyn lopettamisen myötä ne vasta kunnolla nousivat pintaan. Olinko todella miettinyt tämän loppuun asti? Ehkä sittenkin tarvitsisin vielä enemmän aikaa itselleni? Olimmeko me valmiita ja oliko meidän suhteemme valmis? Toisaalta paljon oli hyviäkin hetkiä, jolloin tuntui vahvasti, että näin elämän kuuluukin mennä. Kuun puolivälissä teimme ensimmäisen raskaustestin, joka silloin näytti vielä negatiivista. Mies oli pettynyt, omat tunteeni kahtalaiset. Toisaalta olin helpottunut saadessani pohdinnoille lisäaikaa. Toisaalta, jos kerran olin helpottunut, miksi toivoin, että olisimme tehneet testin vain liian aikaisin?

Seuraavan viikon viikonloppuna kuukautisia ei ollut edelleenkään tullut ja ehdotin miehelle, että tekisimme testin uudestaan. Hän vastasi olleensa ehdottamassa ihan samaa. Ihmettelin mieheni vahvaa intuitiota siitä, että tällä kertaa testi näyttäisi plussaa -hän oli aina ennen ollut meistä realistisempi ja odottanut negatiivista tulosta. Itselleni, ironisesti, tämä oli ensimmäinen kerta, kun oikeasti en odottanut näkeväni kahta viivaa testiruudussa. Siksi olinkin todella hämmentynyt, kun testiin ilmestyikin teksti ”Raskaana 1-2” ja hieman myöhemmin tehtyyn varmistustestiin vaalea, mutta selkeä plussa. Pikkuhiljaa järkytys vaihtui iloksi, ja aamupalan söimme miehen kanssa mykistyneen onnellisissa tunnelmissa. Hetken päästä onnistuin tosin vakuuttumaan olevani huono äiti, kun olen vain iloinen enkä ollenkaan huolehdi tulevaisuudesta (hyvä vitsi), mihin mieheni totesi, että kun nyt olemme tätä viitisen kuukautta joka päivä pohtineet, niin ehkä se onkin vain ihan hyvä asia.

Nyt viikon kuluttua en edelleenkään ole yhtään varmempi fiiliksistäni. Hyvä puoli on kuitenkin se, että olen alkanut erottaa pohdinnoissani selkeän kaavan: Aamupäivästä iltaan asti olen yleensä positiivisella mielellä, varma että kaikki järjestyy ja vakuuttunut siitä, että tämä on oikea ja hyvä päätös. Vasta illalla väsymyksen iskiessä alkavat pohdinnat siitä, haluanko todella tätä, pystynkö tähän ja onko nyt oikea hetki. Huono puoli on, että tämä hetki ajoittuu yleensä siihen kohtaa, kun mies tulee väsyneenä töistä kotiin. (Tunne ei kuitenkaan liity mieheni läsnä- tai poissaoloon, mistä onneksi sain hänetkin vakuutettua tätä ääneen pohtiessani, sillä esimerkiksi yhteisinä etä- tai vapaapäivinä fiilikset ovat olleet pääosin positiivisia.) Myös yhteys yleiseen mielialaan on ollut selvä: hyvinä päivinä varmuus lisääntyy, huonoina epävarmuus ja kyseenalaistaminen. Luulen, että ajatusten selvittämisessä auttaisi paljon, jos näistä pääsisi puhumaan jonkun kanssa. Emme kuitenkaan ole halunneet vielä kertoa vanhemmillemme ja monet kaverini ovat suhtautuneet vauvahaaveisiini niin torjuvasti, että vielä en ole uskaltanut heille kertoa. Mieheni tietysti kuuntelee aina, mutta olisi kiva päästä puhumaan myös jonkun perheen ulkopuolisen kanssa. (Ehkä siksikin tästä postauksesta tuli niin pitkä…? :))

Päivitys: Yhteinen viikonloppu ja hyvät keskustelut miehen kanssa ovat selvittäneet ajatuksia paljon, ja nyt fiilis on tosi varma ja hyvä. Yksi vaikeimpia asioita viimeviikkoisen tunnevuoristoradan kanssa oli negatiivisista fiiliksistä painava syyllisyys: eihän nyt toivottua raskautta saa katua. Mies kuitenkin huomatti fiksusti, että onhan lapsen saaminen ihan valtavan suuri elämänmuutos, johon valmistautuminen vaatii paljon työstämistä, ja että hänelläkin on ollut ohimeneviä pohdintoja siitä, oliko päätös varmasti oikea. Myös sattumalta silmiin osunut artikkeli (http://www.vauva.fi/artikkeli/raskaus/en-osannutkaan-nauttia-raskaudesta) vahvisti tunnetta siitä, että myös negatiiviset tunteet ja pohdinta kuuluvat muutosprosessiin eivätkä automaattisesti tee ihmisestä huonoa ja tunnekylmää vanhempaa. Vaikka myytti ihmeen lailla syntyvästä sisäisestä varmuudesta elää tiukassa, tulisi mielestäni olla tilaa ilmaista myös epävarmuutta ja hämmennystä. Ainakin minulla on jo paljon varmempi olo lakattuani syyllistämästä itseäni omista (täysin luonnollisista) epävarmuuksistani.

Millaisia ajatuksia teillä on ollut lapsen yrittämiseen ja raskauteen liittyen?

Puheenaiheet Raskaus ja synnytys Ajattelin tänään