Jää on ensimmäinen lukemani kirja Ulla-Lena Lundbergilta. Romaani teki minuun niin suuren vaikutuksen, että varmasti tulen lukemaan myös muita Lundbergin kirjoja, vaikka epäilenkin, etteivät ne voi vetää vertoja Jäälle. Ja koska olen kirjasta niin vaikuttunut, haluan kirjoittaa siitä omat ajatukseni, vaikkakin vähän jälkijunassa (Jää on julkaistu jo viime vuoden puolella).

En tiennyt romaanista etukäteen muuta kuin että Lundberg voitti sillä Finlandia-palkinnon, että se kertoo saaristolaiselämästä ja että muutama muukin haluaa sen lukea: kun varasin Jään Vaski-kirjastosta, jononumeroni oli 500 ja rapeat päälle. 

Olin jo unohtanut varanneeni kirjan, kun siitä viimein tuli sähköpostiini noutoilmoitus. Sopivaan aikaan tulikin, sillä juhannuksen alla oli jotenkin erityisen mukavaa ruveta lukemaan kirjaa, joka kertoo saariston asukkaista. Kirjassa oli mielestäni hyvin niukasti juonta, enkä osaa siitä kertoa muuta kuin että Luodoille tulee uusi pappi vaimonsa ja pienen tyttönsä kanssa. Pappisperhe Kummel otetaan sydämellisesti vastaan, ja perhe itsekin viihtyy mainiosti Luodoilla. Yhteisössä suunnitellaan uutta terveysasemaa ja siltaa, iloitaan sodan päättymisestä, kalastetaan ja eletään työntäyteistä mutta pääasiassa onnellista arkea. Luodot ovat jakautuneet vanhojen kaunojen vuoksi kahtia Länsi- ja Itä-Luotoihin, mutta kunnon selitystä kaunoille romaani ei mielestäni tarjonnut. Pitkästi yli kirjan puolivälin luulin, että kirjan nimi viittaa lähinnä yllä mainitsemaani eripuraan luotolaisten välillä, mutta kirjan loppuvaiheilla selvisi, että jää voi myös murtua mitä lohduttomimmalla tavalla. 

Ensimmäisten sivujen aikana totuttelin Lundbergin kirjoitustyyliin: kertojanäkökulma vaihtuu vauhdikkaasti kesken kaiken lukkarista pappiin, papista pastorskaan ja heidän lapseensa, Sannaan ja hypähtää sitten taas vaikkapa suntioon. Kun tyyliin tottui, se aivan tempaisi mukaansa, ja oli hauska lukea esimerkiksi miten pikkuinen Sanna koki äitinsä tarmokkuuden.

Pastorska tuntui ensin liian tehokkaalta minun makuuni, ehkä siksi, että hänestä tuli mieleeni eräs entinen pomoni, joka viuh vauh pyyhälsi edestakaisin pitkin työpaikan käytäviä ja viuh vauh laittoi asioita kuntoon ja viuh vauh unohti sitten, miksi oli tullut ja mitä oli tekemässä. Pastorska, Mona, ei kuitenkaan koskaan unohtanut, mitä oli tekemässä, vaan sai oikeastikin aikaan ihan uskomattoman paljon. Jo muutaman luvun jälkeen opin pitämään hänestä, ja mielestäni hän oli ainakin yhtä tärkeässä roolissa kuin pappi, Petter. Monan kasvatustyyli tosin aiheutti minussa melkein ahdistukseen yltyviä tunteita, sillä hän kasvatti Sannaa melko kovalla otteella, kuten siihen aikaan – 1940-luvulla – on ollut tapana. 

Pappi, kuten niin monet muutkin kirjan henkilöt, oli mitä miellyttävin ihminen, jolle toivoi koko ajan vain kaikkea hyvää. Ennen tämän romaanin lukemista en olisi uskonut voivani jännittää fiktiivistä jumalanpalvelusta niin paljon kuin nyt jännitin Petterin ensimmäistä jumalanpalvelusta Luodoilla. 

Enkä muista, milloin viimeksi olen jotain kirjaa lukiessani kiinnittänyt niin paljon huomiota osuviin sanavalintoihin ja tilannekuvauksiin! Tekstistä pääsi toden teolla nauttimaan, mistä on kiittäminen myös kirjan kääntäjää, Leena Vallisaarta. 

Alla on kursiivissa muutamia lempikohtiani kirjassa:

Kun pappi ja pastorska raskaan ja työntäyteisen ensimmäisen saaristopäivänsä jälkeen vihdoin pääsevät nukkumaan: ”Kummankin viimeinen muistikuva on että toinen oli jo nukahtanut.” (s. 27)

Kun pappi muistelee omaa lapsuuttaan ja äitinsä vaatimuksia: ”Kuivattu yrtti odotusten kasviprässissä.” (s. 56) Tämä kielikuva tosin sekä ihastutti että ärsytti minua, koska se oli melkein liian nokkela.

Kun papin ja pastorskan pikkuinen esikoistytär Sanna joutuu yksin kävelemään takaisin pappilaan: ”…koskaan ei voi olla varma siitä, onko tie olemassa vielä takaisin tullessa, sillä tämä tie on erilainen kuin se jota he tulivat, kulkee ylämäkeen vaikka äsken kulki alamäkeen, ja siinä missä äsken oli sik on nyt sak.” (s. 363)

Oi että. 

Ainoa asia, joka minua romaanissa ei miellyttänyt, oli postinkuljettajan syvälliset mutta ikävystyttävät jaarittelut, joita oli ripoteltu sinne tänne. Ilman niitä kirja olisi mielestäni ollut täydellisen eheä kokonaisuus.

Minulle olisi myös käynyt se vaihtoehto, että sitä yhtä tragediaa ei olisi tapahtunut ollenkaan, vaan kirja olisi ollut alusta loppuun kaunista saaristolaisarjen kuvausta. Toisaalta, tässä tapauksessa se ei välttämättä olisi tehnyt minuun niin syvää vaikutusta.

Miten sinä koit Jään?