Eilen oli maanantai, joka on paras päivä aloittaa asioita. Siispä aloitin KuntoPlus-lehden juoksuohjelman aloittelijoille. Olen aloittanut sen ennenkin ja lopettanut parin lenkkikerran jälkeen, joten on ehkä todennäköisempää, että tämäkin juoksuohjelma loppuu jo parin viikon sisällä kuin että oikeasti vetäisin ohjelman loppuun asti ja pystyisin juoksemaan puoli tuntia yhtämittaisesti.

Toisaalta, eihän sitä koskaan tiedä. On niitä myönteisiäkin yllätyksiä liikuntarintamalla tapahtunut, ja tiedän itsestäni sen, että kunhan vain saan sohvaperunamoodin muutamaan kertaan vaihdettua lenkkeilijämoodiin niin saan siitä niin paljon positiivista energiaa, että se energia itsessään rupeaa ohjaamaan minua ennemmin lenkkipolulle kuin sohvalle. Menneisyyteeni mahtuu nimittäin vapaapäiviä, jolloin olen heti aamusta syöksynyt kuntosalille, ei siksi, koska pitäisi, vaan siksi, koska pidin kuntosalilla käymisestä. Olen saattanut zumbatunnin jälkeen jäädä vielä perusjumppatunnille vain siksi, että on ollut niin hyvä fiilis. Olen lenkillä vuorotellut kävelyn ja hölkän välillä ja laskenut hampaat irvessä puhelintolppia (pakko jaksaa vielä tuo ja tuo väli) ja sitten yhtäkkiä päässyt johonkin ihmeelliseen flow-tilaan ja juossut täysillä loppumatkan (okei, tuo viimeinen on tapahtunut tasan kerran). Olen kävellyt useita kilometrejä kotiin vain siksi, että on huvittanut ennemmin kävellä kuin körötellä bussissa.

Olin vielä raskausaikanakin kohtuullisen liikunnallinen. Raumalla pyöräilin työmatkat melkein raskauden keskikolmanneksen loppuun, kunnes kirpeät pakkaskelit ja jäätynyt asfaltti saivat minut jättämään pyörän varastoon ja pyytämään työkaverilta autokyytiä. Olin reippaalla kävelylenkillä vielä tuntia ennen kuin synnytyssupistukset alkoivat. Kokeilin hölkätäkin melko pian synnytyksen jälkeen mutta jo muutaman juoksuaskeleen jälkeen tajusin, miksi juoksemisen kanssa kehotetaan odottamaan hiukan. 

Sitten se pieni huonosti nukuttujen öiden aiheuttama väsy rupesi kasvamaan isoksi väsyksi ja isosta väsystä tuli krooninen univelka. Meillä nukuttiin ensimmäiset seitsemän kuukautta tosi huonosti, sitten vielä reilu kuukausi huonosti, kunnes huono vaihtui kohtalaiseksi ja vähitellen kohtalainen on muuttunut ihan hyvästä hyväksi. Ihan hyviä ja hyviä öitä on kuitenkin ollut vasta noin kuukauden ajan. Melkein vuosi jatkuvaa univajetta ja sen vajeen aiheuttamat ruokavalinnat (liikaa suklaata, liian vähän terveellistä) näkyvät kyllä kropassa, sitä ei voi kieltää. Mutta en osaa enkä halua olla itselleni tästä kiukkuinen. Kyllähän se harmittaa, että kun raskausajan onnistui olemaan keräämättä ylimääräistä painoa, sitä on tullut imetys- ja vauvavuosiaikana monta kiloa. Mutta se myllerrys, joka elimistössä ja mielessä jatkuvasti pyörii raskaus-, synnytys- ja imetyshormonien jäljiltä ei ole mikään helppo karuselli. Kun siihen lisätään se, että ei saa nukkua kuin parin tunnin pätkissä ja että vauva haluaa maitoa kahden tunnin välein vuorokauden ympäri, voi lopputuloksena olla sellainen peilikuva, joka ei välttämättä erityisesti miellytä silmää.

Onneksi näin kolmekymppisenä osaa olla armollisempi itseään kohtaan. Mitä on muutama ylimääräinen kilo sen rinnalla, että on pystynyt umpiväsyneenä hoivaamaan vauvastaan iloisen, tyytyväisen ja onnellisen tytönkoltiaisen? 

On muuten aika paljon rennompi fiilis lähteä lenkille, kun tietää, että vauvalle ei tule asiasta maailmanloppu-tulee-äiti-on-hukassa -tunnemyrskyä. Jos olen poissa, kun vauva herää uniltaan, hänelle riittää isänsä antama lohtu (jos lohtua edes tarvitaan). 

Niin joo ja loppuun todettakoon vielä, että näin kolmekymppisenä osaa myös onneksi panostaa kunnon urheiluliiveihin. Kävin eilen ostamassa Shock Absorber -liivit, ja ainakaan niiden yhteensä kolmen minuutin aikana, kun oikeasti juoksin, mikään ei hölskynyt. Paitsi ehkä mahamakkarat.