Kaksi tuntia

Siitä hetkestä lähtien, kun herään herätyskelloon puoli kuudelta aamulla, suoritan koko ajan jotain. 

Ensin pikaiset aamupesut (jaksoin meikata töihin kahtena ensimmäisenä työpäivänä), sitten koko perheen yhteinen aamupala, jonka aikana usein toivon, että minulla olisi kahdeksan yläraajaa tai ainakin yksi ylimääräinen, joka olisi koko ajan varattu kahvin hörppimiselle. 

Sen jälkeen halaukset ja vilkuttelut. 

Työpäivä.

Olen yleensä kotona vartin yli kolme, minkä jälkeen alkaa toinen työpäiväni. Tämä jälkimmäinen työpäiväni perheen toisena vanhempana itse asiassa tuntuu paljon rankemmalta kuin se, josta minulle maksetaan palkkaa. Työkaverini eivät nimittäin koko ajan pyydä minua katsomaan, miten korkealle hyppäävät, eivätkä kilju hysteerisenä, jos joku muu on samaan aikaan kaapilla ottamassa kahvimukia. Työkaverini eivät revi mitään kenenkään kädestä, eivät töni eivätkä varoittamatta hyppää syliin niin, että sisäelimet älähtävät. Eivätkä he ole koko ajan keskeyttämässä, jos yritän saada jonkin homman valmiiksi.

Huh.

Iltapuuhiin mennessä olen aina jo niin väsynyt, että olotilaani sopivat kaikki kliseet mankeloidusta lakanasta puserrettuun tiskirättiin. Iltatoimet sinänsä sujuvat vaivattomasti ja aina samalla kaavalla, ja varttia vaille kahdeksan se sitten alkaa. Nimittäin oma aikani.

Kahden tunnin autuas piehtarointi vapaudessa, mutta voi! Olisi niin paljon tehtävää, koettavaa, nähtävää, kuultavaa, mietittävää, tavattavaa ja järjestettävää – kaksi tuntia on pelkkä säälittävä pihaus silloin, kun se antaa ajalliset kehykset kaikelle sille, mitä aikuinen ihminen voisi haluta tehdä.

Tuohon kahteen tuntiin tulisi mahtua ainakin kaikki tämä: lenkillä käyminen sitä seuraavine suihkuineen, mahdolliset sosiaaliset iltamenot, bloggaaminen ja muut omat projektit, lukeminen, lempisarjojen katsominen, laskujen maksaminen ja muut ärsyttävät pikkutehtävät, valokuvien  ja vauvakirjojen kaltaiset ikuisuusprojektit, siivoaminen, myytävien vaatteiden ja tavaroiden läpikäyminen, siis kaikki se, mihin joskus pystyin huoletta käyttämään monta tuntia päivässä. Koska ei niitä hommia vain pysty tekemään pienten lasten kanssa, jos tavoitteena kuitenkin on, että kaikilla säilyy mielenrauha.

Miksi vain kaksi tuntia, joku ehkä ihmettelee. No, kymmeneltä haluan olla jo sängyssä ja lukea hetken ennen nukahtamistani. Unettomuuteen taipuvaisena olen joutunut myöntymään sen tosiasian edessä, että minun on pakko pitää kiinni tietyistä nukkumiseen liittyvistä rajoituksista ja rutiineista (en voi esimerkiksi kirjoittaa viimeiseen tuntiin ennen nukkumaanmenoa, koska muuten aivoni ovat vielä liian pirteät siinä vaiheessa, kun pitäisi nukahtaa – samasta syystä en voi mennä lenkille myöhään illalla vaan kaikkein paras aika olisi viiden, kuuden välillä, mikä taas sekoittaa koko iltapuuhapaletin ja….ding dong).

Kaksi tuntia, siinä kaikki. 

Vaikka toisaalta, en voi kyllä kieltää, ettenkö olisi tällä hetkellä tosi onnellinen. Elämä tuntuu mukavan täydeltä ja aktiiviselta. Jos yhtään rupean tarkemmin muistelemaan aikaa ennen lapsia, muistan kyllä, miten sanoinkuvaamattoman tylsistynyt usein olin – enkä minä silloinkaan siivonnut tai pyörinyt kirjakaupoissa joka päivä vaan pelasin Candy Crush Sagaa ja mietin, että hohhoijaa, olispas jotain mielekästä tekemistä.

No, nyt sitä on.

Mieheni käyttää usein omaa arvokasta ilta-aikaansa ottamalla valokuvia (joita minä sitten röyhkeästi lainaan). Tässä auringonlasku Ruissalossa. Varmasti aivan liian pian tulee sellainen ilta, jolloin voimme mieheni kanssa mennä sitä kahdestaan ihastelemaan, kun lapset ovat omissa menoissaan.

Sunset in Ruissalo

Suhteet Oma elämä Vanhemmuus Työ

Rykelmä post it -lappuja

Kun ei ehdi kirjoittamaan, mieli muuttuu sekalaiseksi rykelmäksi keltaisia post it -lappuja. Ensin niissä on järki, mutta päivien kuluessa viestit haalistuvat, eivätkä enää tunnu niin tärkeiltä, että niistä kannattaisi edes mainita mitään.

Viime viikkoina olen halunnut – ja ihan tosissani aikonutkin – kirjoittaa vaikka mistä:

Siitä, miten mukava piknikristeily meillä oli, siitä huolimatta, että joitakin vanhempia ei tuntunut tippaakaan kiinnostavan omien lasten kaitseminen. (Enkä siis todellakaan tarkoita, että lasten täytyisi käyttäytyä laivalla hiljaa ja huomaamattomasti, sillä lapset ovat lapsia. Tarkoitan tilanteita, joissa esiteinit yrittävät kaataa alle kuusivuotiaille suunnattua pomppulinnaa, eivätkä henkilökunnan kehotuksista huolimatta tee elettäkään lopettaakseen – eikä lasten vanhempia tietenkään näy mailla halmeillakaan. Tai tilanteita, joissa leikki-ikäiset lapset hajottavat piirustushuoneen tuoleja samalla kun lasten isä istuu samassa tilassa, mutta ei puutu asiaan mitenkään.)

Siitä, että esikoinen sai päiväkerhopaikan. Yhtäkkiä meilläkin puhutaan kerhorepuista ja mietitään, että uudet sisätossut on muistettava ostaa. Kaivetaan esille sopivan kokoisia juomapulloja kaapin perukoilta ja itketään salassa sitä, että kaksi kertaa viikossa joku muu aikuinen on vastuussa lapsestamme. Ihan käsittämätöntä. Toivomme kovasti, että kaikki sujuisi hyvin ja että esikoisen tämänhetkinen mielipide (”en halua mennä kerhoon”) muuttuisi, kun hän näkee, mistä on kyse. Hän on kuitenkin aina ollut niin innoissaan muskarissa ja perhekerhossa, että voisin kuvitella hänen tykkäävän tästäkin touhusta, jos vain pääsisimme kohtuullisen vähillä henkisillä mustelmilla yli niistä ensimmäisistä kerroista, jolloin hän vasta totuttelee ”yksin” jäämiseen.

Siitä, että kuopus on nyt harjoitellut todella ahkerasti ilman tukea pystyyn nousemista ja seisomista. Hän jaksaisi seistä pönöttää keskellä olohuoneen lattiaa loputtomiin. Ja sitten hän (niisk) otti ensimmäisen askeleensa ilman tukea. Siihen se sitten tyssäsikin, mutta pitihän siitä parit kyyneleet tirauttaa.

Siitä, että juhlimme lauantaina lankomieheni kolmekymppisiä: ihanat juhlat ja ihana ilta. Jäimme yökylään, ja esikoisella(kin) oli niin mukavaa, että kun teimme aamupäivällä lähtöä kotiin, hän sai pahimmat uhmaraivarit koskaan. (Ne toiseksi pahimmat on myös koettu vastaavassa tilanteessa serkkulassa.) 

Siitä, että Nicci Frenchin uusin Frieda Klein -jännäri on ehkä paras tähänastisista, vaikka en olekaan sitä vielä ehtinyt lukemaan loppuun. Olen varmaan ollut tätä mieltä jokaisesta aiemmastakin Frieda Kleinista ja suosittelen kirjasarjaa kyllä lämpimästi, mikäli brittiläinen psykologinen jännitys ja vahvat, älykkäät henkilöhahmot kiinnostavat. (Tässä välissä täytyy muuten hehkuttaa Varsinais-Suomen Vaski-kirjastoa! Tämä kyseinen kirja, Friday on My Mind, ilmestyi heinäkuun alussa. Olin jo aikeissa klikata kirjan Amazonista Kindleeni, mutta koska se maksoi lähemmäs 20 dollaria, sain päähäni käydä kurkistamassa, olisiko se jo Vaski-kirjastossa. No ei ollut sentään ihan vielä, mutta hankinnassa kuitenkin eli kirjaan pystyi jo tekemään varauksia. Varasin sen itselleni ja mietin, että toivottavasti se tulee lainattavaksi vielä tämän vuoden puolella. Loppujen lopuksi minun ei tarvinnut odottaa kuin pari hassua viikkoa! Olen tainnut sanoa tämän ennenkin, mutta rakastan kirjastoja.)

 

Juhlimisen lomassa vähän mustikoita. Mies oli auttamassa esikoista ja tiputti malliksi kippoon pari marjaa. Esikoinen katsoi julmistuneen näköisenä isäänsä ja totesi: ”Tuo oli varmaan sitten viimeinen kerta. Minä kerään ite.”

mustikassa.jpg

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Vanhemmuus