Kaksi tuntia
Siitä hetkestä lähtien, kun herään herätyskelloon puoli kuudelta aamulla, suoritan koko ajan jotain.
Ensin pikaiset aamupesut (jaksoin meikata töihin kahtena ensimmäisenä työpäivänä), sitten koko perheen yhteinen aamupala, jonka aikana usein toivon, että minulla olisi kahdeksan yläraajaa tai ainakin yksi ylimääräinen, joka olisi koko ajan varattu kahvin hörppimiselle.
Sen jälkeen halaukset ja vilkuttelut.
Työpäivä.
Olen yleensä kotona vartin yli kolme, minkä jälkeen alkaa toinen työpäiväni. Tämä jälkimmäinen työpäiväni perheen toisena vanhempana itse asiassa tuntuu paljon rankemmalta kuin se, josta minulle maksetaan palkkaa. Työkaverini eivät nimittäin koko ajan pyydä minua katsomaan, miten korkealle hyppäävät, eivätkä kilju hysteerisenä, jos joku muu on samaan aikaan kaapilla ottamassa kahvimukia. Työkaverini eivät revi mitään kenenkään kädestä, eivät töni eivätkä varoittamatta hyppää syliin niin, että sisäelimet älähtävät. Eivätkä he ole koko ajan keskeyttämässä, jos yritän saada jonkin homman valmiiksi.
Huh.
Iltapuuhiin mennessä olen aina jo niin väsynyt, että olotilaani sopivat kaikki kliseet mankeloidusta lakanasta puserrettuun tiskirättiin. Iltatoimet sinänsä sujuvat vaivattomasti ja aina samalla kaavalla, ja varttia vaille kahdeksan se sitten alkaa. Nimittäin oma aikani.
Kahden tunnin autuas piehtarointi vapaudessa, mutta voi! Olisi niin paljon tehtävää, koettavaa, nähtävää, kuultavaa, mietittävää, tavattavaa ja järjestettävää – kaksi tuntia on pelkkä säälittävä pihaus silloin, kun se antaa ajalliset kehykset kaikelle sille, mitä aikuinen ihminen voisi haluta tehdä.
Tuohon kahteen tuntiin tulisi mahtua ainakin kaikki tämä: lenkillä käyminen sitä seuraavine suihkuineen, mahdolliset sosiaaliset iltamenot, bloggaaminen ja muut omat projektit, lukeminen, lempisarjojen katsominen, laskujen maksaminen ja muut ärsyttävät pikkutehtävät, valokuvien ja vauvakirjojen kaltaiset ikuisuusprojektit, siivoaminen, myytävien vaatteiden ja tavaroiden läpikäyminen, siis kaikki se, mihin joskus pystyin huoletta käyttämään monta tuntia päivässä. Koska ei niitä hommia vain pysty tekemään pienten lasten kanssa, jos tavoitteena kuitenkin on, että kaikilla säilyy mielenrauha.
Miksi vain kaksi tuntia, joku ehkä ihmettelee. No, kymmeneltä haluan olla jo sängyssä ja lukea hetken ennen nukahtamistani. Unettomuuteen taipuvaisena olen joutunut myöntymään sen tosiasian edessä, että minun on pakko pitää kiinni tietyistä nukkumiseen liittyvistä rajoituksista ja rutiineista (en voi esimerkiksi kirjoittaa viimeiseen tuntiin ennen nukkumaanmenoa, koska muuten aivoni ovat vielä liian pirteät siinä vaiheessa, kun pitäisi nukahtaa – samasta syystä en voi mennä lenkille myöhään illalla vaan kaikkein paras aika olisi viiden, kuuden välillä, mikä taas sekoittaa koko iltapuuhapaletin ja….ding dong).
Kaksi tuntia, siinä kaikki.
Vaikka toisaalta, en voi kyllä kieltää, ettenkö olisi tällä hetkellä tosi onnellinen. Elämä tuntuu mukavan täydeltä ja aktiiviselta. Jos yhtään rupean tarkemmin muistelemaan aikaa ennen lapsia, muistan kyllä, miten sanoinkuvaamattoman tylsistynyt usein olin – enkä minä silloinkaan siivonnut tai pyörinyt kirjakaupoissa joka päivä vaan pelasin Candy Crush Sagaa ja mietin, että hohhoijaa, olispas jotain mielekästä tekemistä.
No, nyt sitä on.
Mieheni käyttää usein omaa arvokasta ilta-aikaansa ottamalla valokuvia (joita minä sitten röyhkeästi lainaan). Tässä auringonlasku Ruissalossa. Varmasti aivan liian pian tulee sellainen ilta, jolloin voimme mieheni kanssa mennä sitä kahdestaan ihastelemaan, kun lapset ovat omissa menoissaan.
